Love story 12

Hannu kohtasi Liisan lauantai-illan seuroissa rauhanyhdistyksellä. He vaihtoivat muutaman pinnallisen sanan. Liisa sanoi voivansa ihan hyvin, minkä Hannu pani merkille.

Seurojen päättyttyä aulaan jäi väkeä juttelemaan. Kun oli aika armahtaa talkkaria, jatkettiin seisoskelua ulkona. Hannu sai kyläkutsun. Muitakin oli tulossa.

Kyläpaikassa saapumisvaiheesta selvittyään Hannu katsoi istumapaikkaa olohuoneesta. Muutama tuoli oli vielä vapaana ja sohvastakin puolet. Hän istuutui sohvalle, jonka toisen puolen oli vallannut Julia.

Mukava taas nähdä sinua, aloitti Hannu. Kuin myös, sanoi Julia ja hymyili kauniisti. Mitä kuuluu?
Mitäpä kummempia, töissä on ihan mielenkiintoinen vaihe meneillään, vastasi Hannu. Entä itsellesi?
Aivan tavallista töissä, sanoi Julia. Kävin tänään etsimässä lipastoa kämppääni, mutta en löytänyt. Hannu nyökkäsi.

Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään.

Kerroit viimeksi, missä olet töissä. Mitä siellä tapahtuu? uteli Julia. Minä siirryn kohta kirjanpidosta myyntipuolelle, kertoi Hannu. Varmaan jännää ja mielenkiitnoista, kommentoi Julia. Onnea sinulle sellaiseen muutokseen.

Sinulla on kaunis etunimi, sanoi Hannu. Kaiken lisäksi historiallinen. No eikö olekin, sanoi Julia. Kovin romanttinen, Romeota en ole vielä kohdannut.
Hannu meni hämilleen. Julia vaikutti ilkikurisen itsetuntoiselta.

Kuule Hannu, olen ymmärtänyt, että sinä opiskelet työn ohessa, sanoi Julia. Minua kiinnostaisi, mitä alaa.
No se tässä onkin hassua, että työskentelen bisnesmaailmassa, mutta opiskelen taidehistoriaa, vastasi Hannu. Sitäpaitsi olen alkanut kiinnostua kulttuurihistoriasta.

Ai kuinka ihanaa, totesi Julia. Minä tykkäsin kuviksesta koulussa, mutta en taida tuntea paljoakaan taidehistoriaa. Impressionistien maalauksista pidän kovasti.

Hannu oli hieman ärsyyntynyt. Aina ne tuota impressionismia, hän ajatteli. Taiteen historiassa on niin paljon muutakin kiinnostavaa. He olivat todellisia uudistajia, hän sanoi. Iloista porukkaa, Pariisissa vaikuttavia dandyja, tosin osa todella köyhiä. Pitää muistaa, että heidän tuotantonsa on vain kupillinen taide- ja kulttuurihistorian suuressa altaassa.

Hauskasti vertasit, kommentoi Julia. Hävettää kun tiedän niin vähän, hän lisäsi. Hän käänsi tummat silmänsä Hannua kohti. Olisi kiva harrastaa kaikkea tuollaista.

Taidehistorian opiskelu käy työstä ja olen edennyt aika hitaasti, tunnusti Hannu. Sen ymmärrän, sanoin Julia. Työ ja opiskelu on rankka yhdistelmä. Miten oikein jaksat?

Julian empaattisuus lämmitti Hannun mieltä. Sairaanhoitajat ovat sellaisia, heidän kai täytyykin, ajatteli Hannu. No jotenkin olen tähän asti selvinnyt, on tässä kieltämättä tietämistä, kuuli Hannu sanovansa. Minä en olisi jaksanut sellaista, totesi Julia. Onneksi sain keskittyä opiskeluun. Kesäisin olin tietysti töissä.

Nyt kutsuttiin vieraita ottamaan pöydästä. Joku nuorista miehistä ponkaisi heti pystyyn. Se oli huumoria. Viime aikojen iltakyläilyssä oli levinnyt hassu tapa, että miehet pyrkivät ensimmäisinä jaolle.

Hannu huomasi Liisan ilmestyvän ovelle, nyökyttelevän joka puolelle ja suuntaavan kohti viimeistä vapaata tuolia.

Keskustelukumppanit istuivat entisille paikoilleen. He joutuivat taiteilemaan pitääkseen paakelsilautasensa ja kahvikuppinsa sylissä. Hannusta tuntui, että hänenkin pitäisi kysyä jotakin. Tiedän, että olet sairaanhoitaja, mutta missä olet töissä, hän kysyi. Meikussa, kuului vastaus. Aika iso alue, Hiltonissako? No en, olen Säteellä, se on syöpäsairaala, sanoi Julia. Se on ikivanhassa rekennuksessa siinä Tornin lähellä.

Tuntuu hurjalta paikalta, kommentoi Hannu. Siellä kai kuollaankin?  Kaikissa sairaaloissa kuollaan, mutta ei se meilläkään jokapäiväistä ole, sanoi Julia. Potilaat tulevat ja menevät. Emme me tiedä yleensä, mihin he lopulta päätyvät.

Ajatteletko usein kuolemaa? kysyi Hannu vakavana. No eihän meidän uskovaisten tarvitse, enpä juurikaan, vastasi Julia hämmästyneenä. Minä olen joskus miettinyt, mitä siinä tapahtuu, kertoi Hannu. Ruumis maatuu tai muuttuu tuhkaksi, aistit katoavat, mutta jotakin jää kuitenkin jäljelle ja sitä sanotaan sieluksi.

Eikö puhuta jostakin muusta, minulle riittää se, että tiedän pääseväni Taivaaseen, sanoi Julia hetken hiljaisuuden jälkeen. Emmehän me oikeastaan voi tietää sitä, mutta niin me uskomme, vastasi Hannu.

He istuivat hiljaa jonkin aikaa. Hannu unohtui katsomaan, kun Liisa jutteli jonkun punatukkaisen miehen kanssa huoneen vastapäisellä puolella.

He muistelivat menneitä suviseuroja ja löysivät useita, joissa olivat olleet yhtäaikaa. Sitten kumpikin unohtui hetkeksi muistoihinsa.

Hannu, luuletko, että voisimme mennä joskus johonkin taidenäyttelyyn? kysyi Julia . Meillä maalla ei sellaisia juuri ollut.
Hannu oli niin ällistynyt ettei saanut sanaa suustaan. Voisin pyytää pari kaveriani mukaan, jatkoi Julia kiireesti. No olisihan se kivaa, mennään vain, vastasi Hannu. Siinä tapauksessa olisi yksi pikku juttu. No, sanoi Julia. Tarvitsisin sinun sähköpostiosoitteesi, totesi Hannu. Alan katsella sopivaa näyttelyä.

He vaihtoivat osoitteitaan. Hannu tunsi Liisan katseen otsassaan.