Poissaolevuuteni huvittaa vaimoani. Kirjoittajakurssin tähänastinen anti on käynnistänyt minussa syvän ajatusprosessin. Pysähtelen toimissani.
Taideproosassa on sekä pinta- että syvä taso. Kuulimme, että tarinan miljöö on kuin laiva, jonka alla on syvä meri. Laiva ui pinnalla, mutta osa siitä on pinnan alla. Maanpintakin voisi sopia metaforaksi. Elämme pinnalla, mutta olemme riippuvaisia siitä, mitä maa tuottaa.
Kahvini näköjään pääsi jäähtymään.
Ymmärrän nyt, että kirjoittaja voi käsitellä rankkoja teemoja joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Kirjoittaja altistaa itsensä tulkinnoille. Alan ehkä ymmärtää, mitä etäännyttäminen tarkoittaa.
Mietin symbolien roolia kirjoittamisessa. Jos kirjoittaa tekstiinsä jonkin esineen, se voidaan tulkita jonkin asian symboliksi. Kirjoittaja ei voi päättää, että hänen tekstiään ei saa tulkita. Kun hän julkaisee sen, sitä vääjäämättä voidaan tulkita.
Jos kirjoittaa elämäkerran jälkipolvelleen, sekin altistuu tulkinnoille. Minusta se, että haluaisi luoda epäaidon brändin itsestään jälkeläisilleen, ei kuulosta oikealta. Siihen on kuitenkin vaikea olla syyllistymättä. Omat vaikuttimet tuskin ovat aina puhtaita raadollisuudesta.
Ymmärrän nyt, että pieteetti voidaan nähdä ongelmana. Ainakin minulle on olemassa asioita, joihin haluan suhtautua pieteetillä. Kuulostaa siltä, että kunnon kirjoittajan pitäisi suhtautua aiheisiinsa kylmäkiskoisesti.
Seuraa aitouden ongelma. Monien kokemusmaailmaan kuuluu asioita, joihin halutaan suhtautua pieteetillä. Jos sellaisista kirjoittaa, teksti voi kuulostaa pinnalliselta. Jos pohtii asioita syöverinäkökulmasta, saattaa loukata ihmisiä. Tuskin monikaan pystyy elämään niin, ettei koskaan tuottaisi kenellekään pahaa mieltä, mutta on eri asia loukata tietoisesti kuin tiedostamattaan. Pitäisikö siis olla tietoisesti ilkeä? Toisaalta hyvä taide sisältänee kritiikkiä jotakin ilmiötä kohtaan.
Satiiri ei ole minun juttuni.
Jos kirjoittaa vain hyvistä kokemuksista, tarina kuulostaa silotellulta. Vuorokauteen kuuluu pimeää ja valoisaa. Jos kirjoittaa asioista, joista ei ole omaa kokemusta, on vaikea olla uskottava.
Katkeruudella voi päästä lööppeihin, mutta se tuskin on hyvä alusta ansiokkaalle proosalle.
Minä saatan edustaa ihmistyyppiä, joka on liian kiltti tuottamaan särmikästä proosaa. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa kiltteydestä. Silloin tosin voisin loukata itseäni.
Minulla on paljon kokemusta sairaalassa olemisesta, mutta se maailma sinänsä ei liene poikkeuksellisen hyvä teema taideproosalle. Se voi kuitenkin toimia miljöönä jollekin muulle. Olen tutustunut sairaalamaailmaan potilaana, joten käyttääkseni sitä näyttämönä, minun olisi syytä haastatella lääkäreitä ja muun henkilökunnan edustajia.
Kokemusperäisen tarinan voi siirtää johonkin muuhun miljööseen. Altistuu se silti tulkinnoille.
Jos kaksi kriitikkoa kirjoittaa samasta aiheesta, tulkinnat luultavasti poikkeavat toisistaan.
Kunnon taideproosaan kuuluu jotakin dramaattista. Jyrkkä käänne ei varmaan sinänsä riitä teemaksi. Kirjoittajalla on syytä olla tekstilleen jokin tarkoitus.
Jos tekstistä puuttuu syvätaso, se lienee viihdettä.
Onko kohauttaminen automaattisesti hyvää taidetta?
Kumpi on parempi aihe, syöpä vai juopa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti