Hyvän kirjoittajan pitää kuulemma osata olla ilkeä.
Ehkä tarkoitettiin, että pitää osata käsitellä myös elämän synkkää puolta. On tunnetuimpiin uskontoihin sisältyvän kultaisen säännön vastaista olla tietoisesti ilkeä. Onko niin, että jos en pyri ilkeyteen, olen ikuisesti vitosdivarissa.
Elämä on tylsää ilman jännitteitä ja vastakkainasetteluja. En usko, että kaikkien maailman tekstien tarvitsee olla satiiria, eikä sitä varmasti tarkoitettukaan. On hankala kehittyä, jos ei saa palautetta, erityisesti kriittistä sellaista.
Satiiri saa naurajat puolelleen ja niitä taidamme - tilanteesta riippuen - olla me kaikki. Joissakin keskusteluohjelmissa osallistujat valitaan heidän etukäteen tiedettyjen vastakkaisten mielipiteittensä perusteella. Keskustelu voi mennä jankkaamiseksi. Väittelyistä tosin voi oppiakin. Jos joku osaa sanoa rumasti toiselle, ohjelman kiinnostavuus lisääntyy. Vastapuolen yrittää olla kuin ei olisi tullut haavoitetuksi.
Ajatus rakentavasta kritiikistä kuulostaa latteudelta. Mielestäni pitää pyrkiä keskustelemaan sovussa, vaikka mielipiteet menisivätkin ristiin. Tiukka mutta fiksu keskustelu voi avata seuraajalle uusia näkökulmia.
Proosassa voi kirjoittaa ihmisiä eri rooleihin ja käsitellä siten monimutkaisia asioita. Vastakkainasettelu tuo tekstiin dramaattisuutta, joka luo dynaamisuutta.
Jos maalaus on liian harmoninen, se ei puhutte näkijäänsä. Hyvässä väriharmoniassa on syytä olla ainakin yksi riitasointu.
Kare Eskola käsitteli mainiossa Välilevyjä- ohjelmassaan jotakin Debussyn sävellystä, jossa tämä käytti taitavasti riitasointuja. Tuntui siltä, kappaleessa juuri muita ollutkaan, mutta täytyi siinä varmaan olla jokin harmoninen teema, jota sitten haastettiin. Vai oliko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti