On niin väärin

Meikun sairaalassa

Olin tänään tietokonetomografiatutkimuksessa Meikussa. Prosessia on todella mietitty ja kehitetty toimimaan juohevasti. Sain eilen kutsukirjeessä mukana pullon varjoainetta, jonka ohjeen mukaan join illalla veteen sekoitettuna.

Ohjeen mukaan virtsarakon pitäisi olla täynnä kuvauksessa. Aamulla oli painetta niin paljon, että en uskonut kestäväni pidätystä kuvauksen ohi, ja tyhjensin rakkoni. Join varta vasten vettä aamuteen ja -kahvin lisäksi, mikä sittemmin osoittautui riittäväksi.

Siitä lienee ikuisuus, kun olen viimeksi käynyt Meilahden sairaala-alueella. Ennen siellä oli keskellä isohko parkkialue vaan ei ollut enää. Parkkihalli oli maan alla ja valoilmoitus kertoi sen olevan täynnä. Jouduin parkkeeraamaan auton ns. luovasti. Tästäkin minua oli varoitettu.

Potilastoimistosta minut lähetettiin röntgen -osastolle, jonka luukulla minulle annettiin puolen litran muovimuki vettä, käskettiin juoda se melkein loppuun odotustilassa ja loput pukuhuoneessa. Odotustilassa istui pari muutakin mukimiestä ja istuuduin joukkoon seuraamaan isolta ruudulta näkyvää talouskeskustelua.

Aikanaan minut huudettiin pukuhuoneeseen ja käännytettiin matkalla takaisin, koska olin unohtanut veden lopun pöydälle. Hoitajalla oli kädessään nyytti joka näytti isolta vaipalta, jota katsoin kummeksuen. Se olikin selästä avoin sairaalapaita, jonka puin päälleni pukukopissa. Minulta kysyttiin sotun loppuosa. Sotua tunnutaan kysyttävän usein näissä prosesseissa, mikä onkin ymmärrettävää. Umpisuolileikkaus vaarälle potilaalle ei hyödytä ketään. Housut saivat jäädä jalkaan. Lopuksi join jäljellä olevan veden.

Minut kutsuttiin sisään ja opastettiin pitkälleen kuvauspedille. Kokenut hoitaja kertoi mitä on tulossa kuten kertoi myöhemminkin. Tämä luo potilaalle turvallisuuden tunnetta. Tätäkin on mietitty.

Kyynärtaipeeseen laitettiin kanyyli ja sitä kautta sain suolaliuosta. Minulta kysyttiin olenko jodille allerginen. En tiennyt olevani. Varjoaineessa on jodia.

Juttelimme sairaudestani. Hoitaja vakuutti minulle, että se pystytään hoitamaan.

Laite ei ole samanlainen kuin magneettikuvauksessa, jossa pää työnnetään aika pieneen tilaan. Tässä vartaloa liutetaan suuremman, pyöreän kehän sisällä. Minulle kerrottiin, että kun saan varjoainetta, tunnen metallin makua suussa ja vatsan seutu tuntuu lämpimältä. Tästä kohtalontoverini kertoikin eilen. Hän tosin mainitsi tuntuvan siltä kuin tulisi pissa housuun.

Hoitaja sanoi, että voin puhua hänelle jos tapahtuu jotakin, sillä koneelta on mikrofoniyhteys ohjaushuoneeseen, jonne hän poistui kuvauksen ajaksi. Hän antoi samaa reittiä minulle hengitysohjeita kuvauksen aikana.

Tunsin suussani jotakin, mutta mielestäni se ei maistunut metallille. Alavatsassa tunsin lämpöä, kuten oli sanottukin. Aika pian operaatio oli ohi. Sain pukeutua ja lähdin. Olin taas hyvin tyytyväinen kokemaani ja kerroin sen hoitajalle. Hän tuntui olevan hyvillään.

Puistoarboretumissa

Netin rinnallakulkijani ovat neuvoneet minua liikkumaan. Olen ollut viime aikoina välinpitämätön sen ja syömisten suhteen. Mitäpä sitä arkkuun laihduttamaan.

Vertaistuki ja lasten toivotukset ovat saaneet taistelutahtoni nousemaan. Hoidon aikana voin mennä huonoon kuntoon ja sen vuoksi lähtötason olisi syytä olla hyvä.

Aurinko paistoi kauniisti ulkona. Päätin ajaa pidemmälle Meilahteen kävelemään. Lähdin ajelemaan. Radiossa joku haastatteli Jope Ruonansuuta. Puhuivat enkelilauluista. Mitähän nekin? Käännyin Paciuksenkadulta Meilahdentielle. Huomasin oikealla parkkialueen ja pään kuljetteluun sopivaa maisemaa. Sinne.

Hämmästyin, että rakkaassa koti- vaan ei synnyinkaupungissani Helsingissä on vielä paikkoja, joita en tunne. Olen ajanut tästä ohi monituisia kertoja, mutta en ole huomannut tässä olevaa puistoarboretumia. Lähdin tutustumaan. Yksi lempipuuhistani on nuuskia paikkoja, joissa en ole vielä ollut.

Viehättävä puisto, vaikka ei ole erityisemmin edukseen talviasussaan. Nousin viereiselle näköalakalliolle ottaaksen sieltä kuvia puistosta. Kaivoin taskujani löytääkseni kännykkäni. Ei ollut pikkutakin povitaskussa - eikä sivutaskuissa eikä takintaskuissa eikä housuntaskuissa. Jäikö sairaalaan? Sen täytyy olla autossa. Lähdin kävelemään takaisin. Sitten mieleeni tuli, että olin laittanut sen pukukopissa pikkutakkini taskuun ja ajatellut, että kyllä se kopissa säilyy. Niin, pikkutakissa on myös oikealla puolella povitasku. Sieltähän se löytyi.

Otin kuvia kalliolta ja kävelin polkua eteenpäin. Totesin maiseman muistuttavan korpea, melkein Lappia. Hauskaa, että yhdyskuntasuunnittelijat ovat osanneet tähänkin jättää tällaisen pienen erämaataskun. Sellaisia on kaupungissa muuallakin, isompiakin. Jos joku tulee ensimmäistä kertaa Helsinkiin, ajaa Mannerheimintietä Erottajalle ja palaa samaa reittiä pois, saa kaupungista kivierämaamielikuvan, joka on aivan väärä. Yksi lähiöidean hienouksista on se, että asutuskeskusten väleihin jätetään luontoa, josta asukkaat saavat nauttia. Näin on pääkaupungissa ansiokkaasti toimittu.

Puiston liepeillä oli Meilahdelle tyypillisiä vanhoja puutaloja. Jossakin oli torni, joka tuo mieleen Muumitalon. Sairaala-alueen puolessa osassakin on yksi sellainen. Liekö Tove Jansson saanut täältä idean? Paluumatkalla ajaessani Meilahden katolisen kirkon ohi, ajattelin, että olisiko sen neliöpohjaisen tiilitornin muoto kaikua puisista lähialueen tornitaloista.

Mikä on väärin?

No se, että pienten lasten ahdinko jää aikuisilta niin usein huomiotta. Sairaalan odotustilan tv:ssä nähdyn talouskeskustelun osallistujat puhuivat muun muassa tunnetun puunjalostusyrityksen kärähtämisestä lapsityövoiman käytöstä. Jokin sen alihankkijan alihankkijoista oli laittanut nelivuotiaita lapsia keräämään jätepaperia kaatopaikalta.

Ja mikä oli keskustelun ydin? Siinä päiviteltiin, ettei ministeri ollut tietoinen asiasta ja että yritys on tavallisesti osannut vaalia brändiään ja että on vaikea tehdä bisnestä sellaisissa maissa! Joku sentään sanoi, että vanhemmat joutuvat laittamaan lapsensa töihin, koska eivät tule muutoin toimeen.

Ketään ei tuntunut kiinnostavan se, että jossakin oikeasti nelivuotiaat lapset tekevät tuollaista. Voin kuvitella, että kurikin on ankara, että asia yleensä luonnistuu tuonikäisiltä. Miten tämä maailma voi olla näin paha?

Olen tullut tietämään, että kehittyneissäkin maissa tapahtuu kaameata lasten ohi ajattelua. Tuskallisissa avioeroprosesseissa huomio keskittyy osapuolten oikeuksista kiistelyyn. Tuomarit eivät ilmeisesti edes ymmärrä, mikä olisi suojattomien lasten etu missäkin asiassa. Pääasia on, että vanhemmat saadaan sopimaan asioista. Olen lukenut pöyristyttävistä tuomioista ison meren tuolla puolella, joiden seurauksena lapset joutuvat yksin siirtymään lentokoneella pitkien matkojen taakse vanhemman luota toiselle ja vaihtamaan konettakin yksin jollakin suurella kentällä.

Minä, etuoikeutettu, seurasin lapset unohtavaa talouskeskustelua odottaessani vuoroani maailman parhaan terveydenhuoltojärjestelmän huomaan.

Miten arvelette noiden nelivuotiaiden terveydenhuollon olevan järjestetty?


Kuvat tältä päivältä Puistoarboretumista ja sen liepeiltä