Juurista, ponttooneista ja Antoine-Jean Grosin klassismista

Kävimme eilen vanhempiani tapaamassa Nurmijärvellä ja veljenikin oli paikalla. Palatessa poikkesin hautuumaalla tervehtimässä muitakin sukulaisia. Isovanhempani, Kannaksen evakot Anna Maria ja Martti, lepäävät Nurmijärven mullissa. Mummo oli syntynyt Jaakkimassa ja ukki Vpl. Pyhäjärvellä. Kaukana ovat kotikunnaat sekä yhteinen talo ja tila, joka rajoittui Laatokkaan. Leipä saatiin  Laatokasta, pienehköltä viljelmältä, karjanhoidosta ja talvella savotasta. Tästä samasta haudasta ovat hekin päättäneet saada viimeisen leposijansa, kun heidän aikansa koittaa. Mummoni muuten kaiverrutti jo eläessään nimensä valmiiksi tähän hautakiveen.

Sotien aikoihin koti oli Alavudella ja Alajärvellä. Sodan jälkeen asuivat ensin Muuramessa ja asettuivat sitten viljelemään uutta tilaansa Jämijärvelle, josta muuttivat elämänsä ehtooksi Nurmijärvelle.

Kävin myös tervehtimässä kahta edesmennyttä setääni, joiden muistolaatat löytyvät samana hautausmaan anonyymialueen muistomerkistä. Kolmas setäni, joka elelee pitäjän Kirkonkylässä, oli aikoinaan junailemassa kyseistä aluette. Viljo jatkoi vanhemiensa maanviljelystyötä Nurmijärvellä. Hän osti Raalan kartanon maita ja myi Jämijärven paikan. Kyseinen kartanon sanotaan olleen esikuvana Aleksis Kivelle, kun hän kirjoitti Viertolan kartanosta Seitsemässä veljeksessä. Tauno toimi liikealalla ja muutti sukunimensä isäni lailla Honkalaksi, joka oli Karjalaan jääneen kotitalon nimi.

Minä en ole syntynyt Nurmijärvellä mutta olen asunut siellä vuodesta 1962 vuoteen 1973, jolloin kirjoitin ylioppilaaksi. Muitakin sukulaisia kuin jo mainitut asuu Nurmijärvellä.

Jos minulta tiedustellaan, mistä olen kotoisin, saatan esittää vastakysymyksen, jaksatko kuunnella. En pysty luontevasti antamaan yksiselitteistä vastausta. Olen syntynyt Ylitorniolla, jossa isäni työpaikka oli tuolloin ja jossa minulla ei ole mitään sukujuuria ellei lasketa yhden tätini miestä, joka on sieltä kotoisin tai vauvana kuollutta veljeäni, joka on haudattu Ylitorniolle. Muutimme sieltä, kun olin viisivuotias. Asuimme vuoden Limingassa ja kaksi vuotta Haapavedellä ennen tuloa Nurmijärvelle.

Olemme asuneet vaimoineni Turussa, Vantaalla, Espoossa ja Helsingissä. Äitini on satakuntalainen.

Tällaisetkin juuret voivat ihmisellä olla, hajallaan nykyisessä ja entisessä Suomessa. Geeniperimä on lähinnä Satakunnasta, Varsinais-Suomesta ja luovutetusta Karjalasta. Sosiaalinen perimä on suurelta osin muualta. Itä- ja länsisuomalaisten geeniperimän on todettu poikkevan enemmän toisistaan kuin saksalaisten ja englantilaisten. Minun perimäni lienee keskiverto suomalainen, koska se on peräisin Suomen itä- ja länsireunalta. Ilmankos jotkut ulkomaalaiset pystyvät tunnistamaan minut kerralla suomalaiseksi.


Ihmettelin jokin aika sitten, mitä Kyläsaaren rannassa kelluvat betoniponttoonit ovat. Vanhin poikani tiesi niiden olevan aallonmurtajia. Tässä kuva Kipparlahdelta, joka todistaa asian. Taidan olla pesunkestävä maakrapu.

Ruska taitaa jo taittua. Tässä välähdys parhaasta loisteesta.

Taidehistoriaa ja muutakin havinaa: Grosin klassismi on eloisaa

Antoine-Jean Gros tuli Davidin oppilaaksi jo 14 vuoden iässä joten ihmekös tuo, että hänestä tuli uusklassisti.
Siispä hänen maalauksissaan on paatosta ja klassinen sommittelu, mutta oppi-isänsä teoksista poiketen myös eloisuutta.

Gros maalasi historiallisia näyttämöjä, jotka pullistelivat ihmishahmoja. Hän maalasi kuitenkin myös muotokuvia ja hyvä niin, koska niissä hän pääsi osoittamaan hienoimman taitonsa - värien käsittelyn - tuloksia.

Täällä on kuvaotos d'Aboukirin taistelusta ja täällä kuva Christine Boyeriä esittävästä maalauksesta.