Love story 13

Julia odotti Ateneumin portailla, kun Hannu saapui. He kuiskivat tervehdykset toisilleen.

Late ei päässyt, joutui jäämään ylitöihin, kertoi Julia. Late? En taida tuntea, sanoi Hannu.  Lars Erik Sönkenström, tuttujen kesken Late, sanoi Julia virnuillen. Hannu katsahti häntä kummastuneena ja häntä alkoi naurattaa. Ainakin huumoria riittää, tuumi hän.

No ei, en minäkään häntä hyvin tunne, jatkoi Julia. Kai valmistunut ja saanut täältä töitä. Lissu, joka tuleekin tuolla, tietää enemmän. Lissu, tarkoittaako hän Liisaa, mietti Hannu ja näki sitten tämän tulevan Makkaratalon suunnasta.

Käykö Late Oulunkylässä, kysyi Hannu. Juu, juu, vastasi Julia.

Liisa saapui. Käteltiin, nyökyteltiin ja tervehdittiin, siirryttiin Ateneumin aulaan ja ostettiin liput luukulta. Lähdettiin nousemaan Ateneumin mahtipontisen porrashallin askelmia.

Täällä on vanhan taiteen osasto ja muissa tiloissa näyttelyt vaihtuvat, aloitti Hannu oppaan ottein kun he olivat seuraavaan kerrokseen. Jälkimmäisessä on usein modernismia ja nykytaidettakin, hän jatkoi. Eikö ne ole sama asia, kommentoi Julia. Modernilla tarkoitetaan tiettyä mennyttä aikakautta ja nykytaiteilijat ovat yleensä vielä elossa, selitti Hannu. Ahaa, sanoi Julia.

Ajattelin, että keskittyisimme vanhaan puoleen, koska Julia ei ole vielä käynyt koko talossa, ehdotti Hannu. Sopii minulle, vaikka talo onkin tuttu, sanoi Liisa. Julia nyökytteli.

Julia oli ihmeissään, kun näki niin monia kuvista tuttuja maalauksia näyttelysalien seinillä. Häneen teki erityisesti vaikutuksen kolmiosainen Aino-taru. Teos oli hänestä valtavan kokoinen ja kaunis. Liisa osasi lukea teosta ja kertoi kuinka Väinämöinen houkuttelee Ainoa, mutta tämä pakenee veteen ja liittyy ihmiskalana Vellamon neitoihin. Väinämöinen saa Ainon siimaansa, mutta tämä pakenee nauraen.

Julia pysähtyi Mether-Borgströmin teoksen eteen. Hänestä oli kummallista, että siinä oli vain värikkäitä muotoja. Hannu kertoi ettei se yritäkään esittää mitään nähtyä. Sellaista taidetta kutsutaan nonfiguratiiviseksi ja se on juuri sitä modernismia.

Mutta eikö tuollaisia voisi tehdä kuka vain, kommentoi Julia. Ei se niin helppoa ole, sanoi Liisa. Pitää osata suhteuttaa muodot ja värit toisiinsa. Juuri niin, vahvisti Hannu. Minusta tuo työ on onnistunut, tykkään, lisäsi Liisa. Juu, hyvä se on minustakin, jatkoi Hannu. Ei sitä tarvitse sen kummemmin yrittää ymmärtää. Aika erikoista, mutta kyllä näistä on varmaan kuviksen tunneilla puhuttu, tuumi Julia.

He jatkoivat kierrosta keskittyen muutaman maalauksen tutkimiseen. Julia yllättyi kuultuaan, ettei Edelfeltin Ruokolahden eukkoja ole koskaan ollut sellaisenaan missään kirkonmäellä. Malleina oli ollut jotkut aivan muualla asuvat naiset. Tämä oli uutta Liisallekin.

Aikansa kierreltyään kolmikko päätyi alakerran kahvilaan. Vaihtuvien näyttelyiden osaston he vain kävelivät läpi. Teki hyvää istua ja nauttia kuppi kuumaa leivonnaisen kera.

Julia ihmetteli vieläkin, mihin nähtyjä väriläiskätauluja tarvitaan. Liisa sanoi, että moni niistä kelpaisi hänen seinälleen, jos hänellä olisi varaa. Hannu selitti, että teoksia voi tutkia taidehistorian kautta. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, oma kokemus riittää hyvin, hän lisäsi.

Monet tuntuvat ajattelevan, että taiteeseen liittyy jotakin maagista, totesi Liisa. Mitä tarkoitat? kysyi Hannu. No taiteesta puhutaan ja kirjoitetaan niin kummallisesti, vastasi Liisa. Se on totta, sanoi Hannu, taidekritiikki on vähän kuin oma taidelajinsa. Minusta jotkin teokset kuitenkin tuottavat jollakin selittämättömällä tavalla hyvää oloa, hän jatkoi. Joo, minullakin on tuollaisia kokemuksia ja niitä voi aiheuttaa kaunis musiikkikin, sanoi Liisa.

Minustakin olisi kiva olisi kiva kokea jotakin sellaisa, sanoi Julia. Uskon, että kysymys on pitkälti harmonian, rytmin ja kontrastien aistimisesta, totesi Hannu. Onko taide jonkinlaista uskontoa, kysyi Julia. Tuo on minusta hyvä oivallus, koska moni tuntuu korvaavan uskomisen taiteella, sanoi Liisa. Joo, nykyään korostetaan järkeä, sanoi Hannu. Ehkä ihmisellä on luontainen kaipuu mystiseen ja se saa hänet etsiytymään taiteen pariin, hän jatkoi.

Me ei haluta korvata elävää uskoa taiteella, sanoi Julia. Muut olivat samaa mieltä. Hyvästä taiteesta voi kuitenkin nauttia, sanoi Liisa. Tämänkin käsityksen kaikki jakoivat. Taidetta voi kai oppia ymmärtämään, mutta usko pitää käsittää, totesi Julia. Liisa ja Hannu katsoivat häntä kysyvästi. Tarkoitan, että järjellä ei voi ymmärtää uskoa, sitä että on kaikki synnitanteeksi, jatkoi Julia. Niinpä, voidaan vain sanoa symbolisesti, että pitää ymmärtää sydämellään ja kuitenkin se vain pumppaa verta, kommentoi Liisa.

Kolmikko rupatteli vielä tovin kaikenlaista. Sitten alettiin puuhata lähtöä. Julia ehdotti, että he kävisivät toistekin yhdessä taidenäyttelyssä. Muistakin se oli mukava ajatus. He erosivat katukäytävällä Ateneumin edessä. Kukin lähti omaaan suuntaansa.

Hannu oli päättänyt kävellä kotiin. Mukavia, uskovaisia tyttöjä nuo Julia ja Liisa, hän mietti astellessaan rautatieaseman ohi. Kummatkin ovat viehättäviä, mutta hyvin eri tavoin. Monelaiset kysymykset pyörivät hänen mielessään. Olenkohan minä rakastunut kumpaankin? hän pohti. Voiko rakkauden määrää punnita jotenkin? Mitä rakkaus on syvimmältä olemukseltaan?