Jälkikirjoitus
Lähdin iltakävelylle. Päätin mennä Kivinokan korpimetsään kokeilemaan miten siellä pärjään. Pimeää siellä oli, mutta niemessä ei voi eksyä. Sitäpaitsi Kivinokan tyvessä on siirtolapuutarha.
Alkuun en nähnyt juuria polulla. Piti edetä varovaisesti. Lätäköt osoittautuivat varjoiksi. Ne, mitkä näyttivät poluilta eivät aina olleet. Välillä näkyi varmaankin luontopolun valoja, välillä ei. Alkuun nuoret puut erottuivat pimeästä vasta läheltä. Reitilläni oli myös isoja puita poikittain, jonkilaisessa luonnonmetsässä kun olin.
Sitten hengästyin niin että päätin istua kivelle. Pimeä metsä suhisi. Mieleeni tuli, että voisinhan minä nytkin tehdä pyöräretken. Sää on varustautumiskysymys. Olisi mukava yöpyä jossakin ties missä. Linnutkaan eivät valvottaisi teltassa koisaavaa. Tilapäisesti saa yöpyä missa vain, kunhan ei mene kenenkään pihapiiriin. Tällaisen aikomuksen toteuttamiseen ei kannata kysyä lupaa keneltäkään. Päivämatkojen ei tarvitsisi olla pitkiä. Voisin kuvata rauhassa kaikenlaista eteen tulevaa. Jos pyörä hajoaisi, en viitsisi korjata sitä. Kai saisin jonkun noutamaan.
Joskus poikasena olin mukana yösuunnistuksessa jollakin vieraalla paikkakunnalla. Silloin lapsia päästettiin yksin pimeään metsään kartan, kompassin ja otsalampun kanssa. En tiedä päästetäänkö nykyään. En muista löysinkö kaikki rastit. Saatoin löytääkin. Ainakin selvisin takaisin ihmisten ilmoille.
Jatkoin matkaa. Eräässä rinteessä kaaduin päistikkaa. Onneksi ehdin kääntää olkapuolta eteen. Tälli aiheutti valoilmiön silmiini. Nojauduin kohdalla olevaan poikkipuoliseen puuhun. Tuntui että tämä riittäisi tälle kerralle. Pitihän sieltä metsästä tulla pois.
Kohta näin penkin häämöttävän edessäni. Arvasin tulevani luontopolulle ja sitä oli helppo jatkaa.
Toivottavasti uni tulee.
Hyvää viikonloppua kaikille. Maanantaihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti