Ihminen kykenee tappamaan, jos tilanne niin vaatii. Sota-aikana jotkut rintamalle joutuneet ehkä empivät vihollisen ampumista, mutta joutuivat toteamaan, että on pakko tappaa tai muutoin tulee tapetuksi.
Minua hämmästyttää erikoiset tilanteet, millaisia sotien yhteydessä on syntynyt, esimerkiksi, kun on sovittu, että tietyllä kellonlyömällä tulee aselepo voimaan. Kerrotaan, että tulitus on voinut olla hyvin voimakasta ennen tuota aikaa, mutta loppunut silloin, kun sen pitikin loppua. Miksi tappaa vielä ihmisiä, kun sillä ei ole enää mitään merkitystä?
Kun aseet ovat vaienneet, on noustu poteroista ja entiset viholliset ovat saattaneet jutustella ja tupakoida keskenään. Jännitteisiäkin tilanteita on varmaan ollut.
Olen ymmärtänyt, että suomalaisilla oli sota-aikana käytäntönä hoitaa vihollisen haavoittuneet siinä kuin omatkin. Se oli hieno periaate. Varmaankaan ei aina oltu näin jaloja.
Eräs sota-aikana lääkintäupseerina toiminut lääkäri on kirjoittanut kokemastaan ristiriidasta, kun sotilaana hänen hänen velvollisuutensa oli vahingoittaa vihollisia, mutta lääkärinä hoitaa näidenkin vammat, puhumattakaan hengen pelastamisesta.
Teoriassa rintamalla oleva lääkäri on siten voinut ensin ampua jotakin vihollista ja sen jälkeen yrittää pelastaa tämän henki. En tiedä onko sellaista koskaan tapahtunut.
Rintamalla on jotkut komennon käydä nappaamassa vangin, jotta saadaan tietoja vastapuolen aikeista. En saanut pienellä etsimisellä selville, millainen kansainvälinen sopimus oli tuolloin voimassa sotavankien kohtelusta. On kuitenkin selvää, että Suomessa heiltä yritettiin saada tietoja kuten rintamalinjojen toisella puolella. Tuollaisten tilanteiden on täytynyt olla eettisesti kuormittavia, ainakin tunnollisille ihmisille. Voinko pakottaa vangin pettämään joukkonsa säästääkseni omaa miehistöä? Voinko luovuttaa painostuksen alla tietoja, jotka ovat kohtalokkaita rintamatovereilleni?
Saatamme kuitata tällaiset ongelmat tunnetulla lentävällä lauseella, jonka mukaan sodassa ja rakkaudessa kaikki olisi sallittua. No ei ole.
Geneven sopimuksilla on useaan kertaan säädetty sotavankien kohtelusta. Luultavasti niiden pykäliä on rikottu ja rikotaan jatkuvasti.
Edesmennyt veteraanisetäni oli ollut piiritetyissä joukoissa, joilla oli sotavankeja. Suunniteltiin murtautumista ulos ja vangit päätettiin ampua. Setäni ei suostunut teloittajaksi. Vangit olivat rukoilleet polvillaan armoa, mutta ei auttanut. Tuo lienee ollut setäni pahin sotamuisto.
Miten itse toimisin tuollaisissa tilanteissa? Voinko edes tietää?
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti