Opettaja haasteiden karikoissa

Tänään minulla oli kaksi palvelutaitojen kurssia, joita sijaiseni on vetänyt viime jaksossa. Olen ajatellut, että tällaisessa saumakohdassa on hyvä varmistaa, että kaikkiovat saaneet riittävät tiedot. Ensimmäinen porukka oli ylioppilasryhmä. Jaoin heidät ryhmiin ja pyysin heitä varmistamaan keskustelemalla, että kaikki tietävät riittävästi. Kun väki hiljeni, aloin käydä ryhmien kanssa vuorotellen keskusteluja tunnistaakseni heidän osaamisensa. Tämä oli oppimistapahtuma, joten muut ryhmät saivat olla kuulolla. Syvensin keskustelujen lomassa tietopohjaa. Tämä toimi aika hyvin, mutta osa muista opiskelijoista uppoutuivat tietokoneiden pariin. Tähän minulla on hakusessa konsti miten saisin kaikki olemaan mukana loppuun saakka. Ymmärrän, että osalle asiat ovat tuttuja ja kuunteleminen turhauttaa. Niille, joilla on aukkoja, kuunteleminen on mahdollisuus valmistautua omaan vuoroon.

Toinen ryhmä oli nuorempaa väkeä, peruskoulupohjaisia. Verrattuna edellisen ryhmän kanssa työskentelemiseen tunsin välillä olevani myrskyn silmässä. Kivoja nuoria, mutta heitä ei ole lukio-opetus hiljentänyt. Käsittelimme heidän ideoitaan kaikkien saattamiseksi suunnilleen samalle tietotasolle. Näyttelemistäkin oli ehdotettu ja se sai yllättäen runsaasti kannatusta. Se ei kuitenkaan sopinut kaikille. Tarjoilin heille kahta reittiä, näyttelemistä ja ryhmäopiskelua edellisen ryhmän tapaan. Kysyttiin kumpaako itse kannatan. Sanoin olevani avoin molemmille. Tällainen oppimiskäytäntöjen suunnittelu nuorten opiskelijoiden kanssa on äärettömän vaivalloista, koska he eivät ole tottuneet odottamaan puheenvuoroaan vaan haluavat sanoa ideansa saman tien joko kaikille tai naapureille. Kun moni puhuu yhtä aikaa, hommasta ei tahdo tulla yhtään mitään. Sain punnerretuksi ryhmien kokoonpanot sellaisiksi, että kussakin oli vain saman opiskelumetodin kannattajia. Järjestelyssä on sekin hankaluus, että kun nyt aloin kirjoittaa heille toimintaohjetta tilanteeseen, heille jäi luppoaikaa. Ennen kuin pääsimme työn alkuun olin kerran poistunut käytävään ja pyytänyt heitä tulemaan ilmoittamaan, kun ovat valmiita jatkamaan. Pari opiskelijaa oli häipynyt välillä ja yhdessä ryhmässä oli vain yksi opiskelija jäljellä. Taas tuunattiin järjestelyä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Kun opiskelijat olivat päässeet alkuun ja heillä oli mielekästä tekemistä, he työskentelivät kuin olisivat kypsyneet viisi vuotta silmanräpäyksessä. Pyysin heitä toimittamaan käsikirjoituksensa ja ryhmäoppimisaiheluettelonsa oppimisalustallemme hyväksytettäviksi. On hämmentävää kuinka ilmapiiri muuttui luokassa lyhyessä ajassa. Opiskelijat paneutuivat asiallisesti tehtäviinsä. Jos minulla olisi ollut valmiit speksit etukäteen, homma olisi sujunut juoheammin. Nyt minulla on kokemus, jonka pohjalta voin vetää asian jämäkämmin jonkin muun ryhmän kanssa. Kaaoksesta syntyy jotakin toimivaa, toivottavasti. Aion teettää näytelmamoodin valinneilla kullakin yksilöraportin näytelmien sisältämästä opista, jotta voin motivoida heitä seuraamaan tarkoin muiden esityksiä. Ryhmäopiskelijat kontrolloin haastattelemalla.

Opiskelijoilla olisi mahdollisuus oppia yhteistoimintataitoja tästä kaaoksesta. Oletan, että he eivät tule ajatelleeksi asiaa. Taidan lähettää heille ryhmäsähköpostin, jossa kiittelen loppupään toimintaa ja kehoitan pohtimaan, mitä he voisivat tehdä yhteistoiminnan sujuvoittamiseksi.

Ensi kerralla keskustellaan siitä, videoidaanko näytelmät. Näin voisimme saada oppimateriaalia muille ryhmille. Saapa nähdä, mennäänkö taas kaaoksen kautta.