Silmänruokaa - toivottavasti

Kultis tarjosi meille eilen lounaan joululahjaksi ja hyvän tarjosikin. Lämpimät kiitokset sinulle, jos luet tätä!

Mukava nähdä omia teoksia raameissa seinällä. Kultiksen olohuoneessa on yllä oleva, jonka olen tehnyt vuonna 2009. Aihe on Assisita Italiasta. Eivät omat teokset omien lasten vertaisia tietenkään ole, mutta vähän sinne päin.

Tässä kaupunkipanoraama Kultiksen parvekkeelta:

Kultiksen asumassa talossa kunkin kerroksen lävistää käytävä, joka toteuttaa Corbusierin asumiskoneen ideaa. Käytävä on vähän kuin katu, jolla naaupurit voivat pysähtyä rupattelemaan keskenään. Täytyypä kysyä Kultikselta toimiiko se.

Jos on pula kahvista,
vedä kala puhvista,
saat tiskin alta,
sanoi Askin Tilta.

Juttu "Heikki Honkala: Hyvinkin voi käydä" Vanheneva mies -projektissa

Tästä pääset lukemaa Virpi Piipon tekemän haastattelun minusta Vanheneva mies -projektiin. Kuva on hauska. Näytän siinä menninkäiseltä. Sopii hyvin teemaan.

Vaikeaa pysyä aina aikuisena

Transaktioanalyysi on vanha ja monelle tuttu tapa hahmottaa vuorovaikutussuhteita. Se soveltuu myös parisuhteiden analysoimiseen. Aikuisetkin voivat toimia erilaisissa aikuisten keskeisissä tilanteissa paitsi aikuisten myös lasten ja vanhempien tavoin. Ihanteellista on, jos aikuiset voisivat aina kohdella toisiaan kuin aikuisia.

Valitettavasti lapsuuden mallit voivat salakulkeutua parisuhteen vuorovaikutukseen. Toinen voi nousta katsomaan toista ylhäältä ja torua kuin lasta. Käskevä käyttäytyminen haavoittaa myös toista, koska se ei ole aikuisten kommunikaatiota ellei nyt sitten olla armeijassa. Osaavat esimiehetkään eivät nykyään komentele alaisiaan.

Jos kumppanille huudetaan, paasataan, puhutaan tylysti, häntä komennetaan, torutaan tai muuta vastaavaa, ajaudutaan terveen parisuhdevuorovaikutuksen ulkopuolelle. Kenenkään ei tarvitse tulla nöyryytetyksi parisuhteessa. Nöyryytetyn voi olla vaikea ymmärtää, mistä on kysymys. Hän ei ehkä ole tottunut käsittelemään aggressiivisia tunteitaan ja hän saattaa taantua lapsen asemaan. Ahdistaa kun torutaan. Voi seurata mykkyyttä, joka ehkä tulkitaan väärin. Kysymys voi olla siitä, että nöyryytetty ei vain löydä tilanteeseen luontevasti sopivaa tapaa vastata. Hänellä voi olla lapsuudesta jääneitä pelkoja vihaista vanhempaa kohtaan ja tuntemus voi palata. Jos kotona ei ole saanut osoittaa tunteitaan, hän voi ahdistua, olla hiljaa ja odottaa, että myrsky menee ohi.

Voi olla, että nöyryytetty tietää miten pitäisi käyttäytyä, mutta kokee, ettei jaksa. On helpompi olla puolustautumatta kuin yrittää aikuisen roolissa selvittää mistä on kysymys. Se voi olla myös vaikeaa, koska kumppanin väärä roolivalinta voi juontua hänen lapsuuden kokemuksistaan. Taustalla voinee olla käsittelemättömiä asioita.

Kumppani saattaa suorastaan kadehtia toisen ystäviä, joille puhutaan aikuisen roolissa, ja toivoa, että hänkin saisi enemmän sellaista osakseen.

Aikuinen saattaa myös taantua vikuroivan lapsen rooliin, kiukutella, uhkailla ja huutaa asioista, joille kukaan ei voi mitään. Tämäkin on haastava paikka, koska käsittääkseni kumppanin ei pidä nousta vanhemman rooliin ja ruveta ojentamaan "lasta". Paras olisi kai lähestyä aikuisen lailla tyyliin "Hei mietitäänpä asiaa yhdessä". Sekään ei ole helppoa. Se vaatii kypsyyttä ja sitä, että on sinut itsensä kanssa.

Yrittäkäämme käyttäytyä aikuisten lailla.

Kangastus

Sain luettua kirjapiirieepoksen loppuun. Kjell Westön Kangastus sijoittuu vuoteen 1938. Päähenkilöt ovat ruotsinkielinen varatuomari ja hänen kaksikielinen konttoristinsa.

Vestö kirjoittaa sujuvasti, kirja oli helppo ottaa käteen ja jatkaa lukemista. Juoni on aika jäykkä. Tuntui että tilanne seisoo ja seisoo kunnes tullaan loppuratkaisuun. Yksi kirjan henkilöistä esiintyy sekä omalla nimellään että toisessa roolissa salanimellä. Asetelma on outo. Arvasin kenestä on kysymys.

Kuvataiteilija Courbet oli sitä mieltä, että taiteilijan ei pidä yrittää kuvata muuta kuin omaa aikaansa. Tuokin kanta on perusteltu. Mielikuvamme monesta historiallisesta tapahtumasta perustuu johonkin myöhemmin tehtyyn maalaukseen, joka voi olla hyvinkin mielikuvituksellinen. Todellisuutta maalari ei tietysti ole voinut nähdäkään. Hän on voinut yrittää rekonstruoida sitä tai sitten ei.

Minun on suomenkielisenä vaikea arvioida kuinka hyvin Westö osaa kuvata Helsingin ruotsinkielisten elämää kuvattuna vuotena. Westö on varmasti tehnyt kotiläksynsä ja sijoittanut tapahtumat mahdollisimman hyvin autenttiseen ympäristöön. Hän on myös saattanut haastatella henkilöitä, jotka muistavat tuon vuoden.

Saattaa olla, että Westö on onnistunut aika hyvin kuvatessaan sotaa edeltävää aikaa. Romaanissa kuvataan itse asiassa kahta ajankohtaa, koska sen toinen juoni kulkee kansalaissodassa. Siihen Vestö on paneutunut perusteellisesti ansiokasta romaaniaan Missä kuljimme kerran varten. Harva lienee yrittänyt Väinö Linnan tavoin kuvata proosan keinoin miten kansalaissota on vaikuttanut ihmisten mielissä ennen talvi- ja jatkosotaa. Yhteys on tässä tosin aika ohut, mutta ajatuksia herättävä.

Varatuomari Thune on kuvattu persoonana monisyisimmin. Hän yrittää liberaalina luovia saksalaissympatioiden ja juutalaisiin kohdistuvan antipatian hetteikössä. Hän tukeutuu järkeen, mutta eihän se niin mene. Hänestä syntyy aika säälittävä kuva. Muut hahmot ovat aika ohuesti kuvattu, paitsi ehkä Jogi Jary. Konttoristirouva Wiikiä yritetään kuvata kahden persoonallisuuden Miljan ja Matildan kautta, mutta minusta ei erityisen onnistuneesti.

Mukavaa lomalukemista. Ei yllä Linnan tasolle, mutta niin ei moni muukaan.

Koira parisuhdekonsulttina

Pojan huushollin yhteishuoltokoira on vieraanamme. Koiran ja isännän/emännän suhde tuntuu varmaan luontevalta. Siihen liittyy varmaan syvää luottamusta ja ehkäpä koirakin tuntee kiintymystä. Eräs ystävärouvamme sanoi silloin kun heillä vielä oli koira, että koira on ainut, joka ilahtuu hänen tulostaan kotiin.

Ymmärrän hyvin, että koiraa sanotaan ihmisen parhaaksi ystäväksi. Varmaan meillä olisi oppimista koirilta. Miten voisi siirtää ihmisen ja koiran välisen suhteen piirteitä ihmisten parisuhteeseen? Koira ei luultavasti ole koskaan vihainen isännälleen tai emännälleen. Koira taitaa tulla aina vastaan, kun jompikumpi palaa kotiin, ja osoittaa kiintymystään. Ainakin tämä yksinhuoltokoira itki, kun olimme poikani kanssa saunassa. Niin vaimoni uikutuksen tulkitsi.

Vihattomuusasiassa emme taida koiralle pärjätä, mutta tuo vastaantuleminen voisi olla hyvä idea. Mitäpä jos menisimme aina kumppaniamme vastaan hänen saapuessaan, osoittaisimme ilahtumista ja kiintymystä.

Ei koirasta parisuhdekonsultiksi taida olla, koska kasvatettu koira on aina hyvin tottelevainen. Parisuhde ei voi perustua siihen, että toinen käskee ja toinen tottelee. Toisaalta voihan tottelemisestakin saada tyydytystä, mutta ei käskyn vaan pyynnön seurauksena. Voihan pitää sitä mahdollisuutena tuottaa mielihyvää rakkaalleen ja sehän on hyväksi parisuhteelle.

Task force kehiin

Kodinlaittopaine johtuu siitä, että meille tulee illalla vieraita laulamaan joululauluja. Runojakin ehkä lausutaan. Mukavaa siis tiedossa.

Saimme kommandoparin auttamaan tilannetta. M-poikamme saapui mielitiettyineen lisäkäsiksi. Jälkimmäinen lähti sitten Tallinnan lautalle, mutta kiva että hänkin käväisi. Laittoivat yhdessä meille joulukuusen kasaan.

Minä olen saanut arviointeja edistetyiksi, mutta jätän loput suosiolla maanantaiksi, jotta voin myös auttaa, kun kuuluu tarve olevan.

Toivoisin, että tulevina jouluina voitaisiin panna painoa minun tarpeelleni saada leipätyöt pois käsistä ennen loman alkua. Ehkä se olisi nytkin onnistunut, mutta vaimon jalkaan tuli vika ja sellaistahan sattuu. Ehkä tähänkin sopii syöpäveljeni lausahdus "Otetaan mitä annetaan".

Turvapaikkatarjouksia ei ole tullut, joten yleinen kanta lienee se, että yritämme tukea vaimoni kanssa toisiamme myös vastamäessä, kuten joskus lienemme luvanneet. Yritetään olla aikuisia ja työntää ehdollisia periaatteita tarvittaessa syrjemmälle.

Mistä saisin turvapaikan jouluksi?

Meillä joulu tapaa olla aika koetteleva kokemus. Joulu on eräänlainen vuoden huipentuma ja siihen liittyy kovasti odotuksia. Asiaa hankaloittaa usein se, että haluaisin saada arvioinnit käsistä, jotta voisin asettua joululomalle. Samaan aikaan on jouluvalmisteluja, joilla on luonnollisesti prioriteettia.

Joskus tapahtuu jotakin ylimääräistä. Tänä vuonna kamelin selän tuntuu katkaisevan vaimoni jalan linksahtaminen siten, että on hankala kävellä. Hain hänelle kyynärsauvat lainaksi Herttoniemen sairaalasta.

Sitten imuroin ja ilmapiiri tuntui lupaavalta. Sitten sain valmiiksi puolet aikomastani arviointiurakasta. En viitsi punnertaa väkisin nyt illalla vaan jätän loput suosisti huomiseksi.

Valitettavasti joulu tuntuu asettautuvan samanlaiseen uraan kuin usein aiemmin, vaikka asiasta on puhuttu. Laukaisiko sen tuo jalkavaiva vai onko tämä vääjäämätöntä? Ahdistava ilmapiiri yrittää saada vallan. Yhtäkkiä huushollin pikkuesineille pitäöytää paikat ja mitähän vielä.
isi l
Minua pelottaa ja ahdistaa. Lähtisinkö hotelliin vai saisinko jostakin turvapaikan?

Vanheneva mies Vanheneva mies -projektiin

Virpi Piippo kävi haastattelemassa minua Vanheneva mies -projektiin. Hän on ajatellut, että kyseessä on kohderyhmä, joita ei paljoa muisteta.

Ilmeisesti olen aika sopiva marsu tähän, koska olen sairastanut syövän, minulla on todettu kilpirauhasen vajaatoiminta, epäillään astmaa, pohdin eläkeasioita ja mittarissakin on 60 vuotta.

Eläkkeelle jääminen lienee monelle aika iso juttu. Osalle se tulee varmaan kuin uusi ihastuttava tuttavuus, joka vapauttaa työpaineista. Minä taidan kuulua siihen porukkaan, jolle siirtyminen tuohon aktiivisen elämän ja kuoleman välitilaan mietityttää. Minä olen onnellisessa asemassa siinä, että minulla on oikein hyvä työyhteisö. Ajatus tuollaisen arvokkaan yhteyden katkeamisesta surettaa.

Tuntuu, että iän karttuessa alkaa yhä enemmän inhota kiirettä. Sen väheneminen lienee yksi eläkkeellä olon isoista plussista. Tosin välillä vinoillaan, että eläkeläiset ne vasta kiireisiä ovatkin.

Voi olla, että työn jääminen taakse tuo tyhjyyden tunteen. Se voi olla merkki siitäkin, että työ on ollut liian keskeisellä sijalla elämässä. Onneksi jälkipolvi ja muut läheiset pysyvät. Toivottavasti taiteen tekeminen kannattelee.

Tunnen, että eläkkeelle jäämiseen liittyvä ajatus- ja mukautumisprosessi on minulla alkanut.


Meillä on priorisointiongelmia. Vaimo haluasi, että siivoamme tänään. Hänestä varmaan tuntuisi, että joulu on hieman lähempänä, kun huusholli on putsingissa.

Minä aloitin viimeisen arviointurakan aamulla. Minusta olisi mukava saada se tehdyksi, niin voisin aloittaa joululoman, johon joulusiivouskin sopii. Siivouksen jälkeen en ehkä saisi urakkaa valmiiksi tänään. Ehkä minun täytyy sanoa, kuten anoppivainaja joskus, että minulla on varaa antaa periksi.

Lankeemus

Tiedän elämänkokemukseni perusteella, että mitä kiireisempi ja väsyneempi olen, sitä huonommin kontrolloin syömistäni ja paino nousee. Luulen etten ole ainoa tämän sorttinen ihminen.

Tänään meillä oli vuoden lopun tiedotustilaisuus koululla. Olin arvellut sen kestävän tunnin, mutta se jatkui ja jatkui. Kun muutoinkin olisn väsynyt, tilaisuus sai minut väsymään entisestäni. Alussa olimme nauttineet kahvin ja muhkean joulupullan. Se olisi ollut ok, mutta kun pidettiin tauko ja pullia oli vielä jäljellä, sorruin toiseen.

Selvittelin tilaisuuden jälkeen erään opiskelijan suoritusasiaa. Aikaa oli jo kulunut niin, ettei kannattanut käydä kotona ennen TaiK:in menoa. Jotain olisi pitnyt syödä, mutta se asia ratkesi, kun loput mahtipullat oli viety henkilöstöhuoneeseen. Söin kaksi lisää.

Olen perso pullille. Onneksi meillä on niitä harvoin kotona.

Ei tällaisella lankeemuksella ole merkitystä ellei se ole jatkuvaa. Tämä kuitenkin viestii väsymyksestä. Yritän nyt tallailla verkkaisemmin, jotta syöminen pysyy aisoissa.


Töppäilyni jatkuvat. Maksoin eilen Hesarin laskun. Vaimoni osoitteli sitä hyllynreunalla ja kehoitti katsomaan. Se olikin naapurin lasku, joka oli tullut väärään luukkuun. Vaimoni oli sen huomannut ja aikonut toimittaa oikeaan osoitteeseen. No, äsken oli tilipäivä. Täytyyhän sitä olla sen verran avarasydäminen, että maksaa naapurinkin laskut, jos on varaa :)

Katselimme tänään TaiK:issa tekosiamme tulosteina. Hämmästyttävän hyviltä näyttivät. Useimmat olivat tehneet graafisen suunnittelun piiriin kuuluvia teoksia Illustratorilla. Minulla oli ainoa maalauksellisen tyyppinen teos. Musta piirtojälki näyttää ihmeen tussimaiselta. Kurssi loppui tänään.

Kehityskeskustelussa

Tänään kävimme kehityskeskustelun uuden pomoni kanssa. Tykkään hänen tyylistään. Erään aikaisemman pomoni kanssa homma meni kovin lomakekeskeisesti. Hän onkin jo eläkkeellä. Silloin tuntui - taisi olla viimeinen kerta - tärkeältä, että saadaan vain lomake täytetyksi. Ymmärrettävää, ettei hän ehkä enää jaksanut paneutua asiaan.


Nykyinen pomoni pitää aktiivisesti yhteyttä muutoinkin ja tuntuu pitävän huolta. Näin kehityskeskusteluissa voitiin jättää lomake sivuun ja keskittyä ajankohtaisiin, oleellisiin asioihin kuten tämänhetkiseen jaksamiseeni. Hän oli jo etukäteen aika hyvin perillä asioistani. Olin toki lomakkeen täyttänyt omalta osaltani etukäteen.


Huomaan, että tuo vuosittainen rituaali ei ole kovin tärkeä, jos pomon kanssa on muutoinkin tiiviit välit ja nyt on.


Olen osallistunut ensimmäisen kerran kehityskeskusteluun 80-luvulla. Tuntuu, että kuvio ei ole kovin kummoisesti muuttunut noista ajoista.


Viimeisimmät plankettisysteemit ovat olleet teoreettisesti oikeaoppisia sikäli, että niissä pyritään löytämään kytkös organisaation strategian sekä tavoitteiden ja yksilön työn välille. Haetaan keinoja, joilla työntekijä voi vaikuttaa strategian toteutumiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen. Se on välillä hankalaa, koska ensin mainitut voivat olla kirjoitetut hyvin ylätasolle ja arkinen työ on yleensä hyvin konkreettista puuhaa.


Nykylomake on aika selkeä ja sen täyttäminen luontevaa. Huomaan sopeuttaneeni työtäni koulun siihen tavoitteeseen, että pitää saada mahdollisimman paljon opiskelijoita valmiiksi. Tämän kytköksen toimivuus on tietysti hyvä asia.

Otetaan mitä annetaan

Syöpäveljeni sanoi, että otetaan mitä annetaan, kun hänen sairautensa peruuttamattomuus alkoi selvitä. Siinä on hyvä ohje toisenlaisiinkin tilanteisiin.

Minä olen tottunut ajattelemaan, että elämäni on jonkinlaista eteenpäinmenoa vielä monta vuotta. Lisätyövuodet voisivat parantaa eläkettä. Voisin leventää leipäämme eläkkeellä tekemällä maalauksia ja markkinoimalla niitä järjestelmällisesti. Voisin viedä pidemmälle videoiden käyttöä opetuksessa. Kuvataiteen lisäopiskelut olisivat mukava runko tulevaisuuteen.

Taitaa olla uudelleenarvioinnin paikka. Voi olla, että syöpähoidot ovat vieneet voimavarojani pysyvästi ja muitakin kremppoja ilmenee. Alan olla sekundaversio entisestäni. Minulla on kuitenkin yhä tämä elämä ja se voi olla edelleen rikasta. Pitää vain oppia elämään voimien mukaan. Otetaan se mitä annetaan.

Tämä ei ole minulle helppoa. Tavalla tai toisella eteenpäinpyrkiminen on luontoni elimellinen osa. Nyt pitäisi oppia pysähtymään ja nauttimaan siitä mitä on. On siinä minulle koulua.

Ote hiipuu?

Minulla oli tänään kurssin viimeinen tunti eräälle ylioppilasryhmälle. Olin unohtanut, että olimme sopineet menevämme joulumessuun Paavalin kirkkoon ja lähettänyt opiskelijoille toisenlaisen viestin tunnista. Koulussamme on mahdollisuus käydä opiskelijoiden kanssa joulukirkossa, joka taitaa olla varta vasten koulullemme ja ammattikorkeakoululle järjestetty.

Luokkaan tuli kolme opiskelijaa. Annoin heidän lähteä ja jäin odottamaan tulisiko opiskelijoita, jotka haluavat tavallisen tunnin. Ei tullut. Kirkossa taisi olla kaikkiaan yksitoista opiskelijaani, ei kaikkia, joiden kanssa oli sovittu, mutta aika hyvä määrä kuitenkin.

Kai tämäkin unohdus vahvistaa sitä, että ihan kunnossa en ole, vaikka hajamielisyystaipumus minulla taitaa olla geeneissä.

Pidin sitten koululla ylimääräisen tunnin neljälle opiskelijalle, jotka olivat ottaneet viestini varteen ja tulleet ryhmätenttiin, joka suoritus heiltä puuttui. Hienoa, että pojat ottivat asiasta vastuun ja tulivat. He eivät olleet edellisellä tunnilla, jolloin valmensin opiskelijoita tenttiin. Tästä keskustelusta tuli sekä oppimis- että osaamisen tunnistamistilaisuus. Hyvä niin, saatiin neljä nuorta miestä kuiville.


Vointini muistuttaa jonkun verran kauan sitten potemani uupumuksen oloa. Vielä jaksan kuitenkin jotakin tehdä, mutta pelkään, että jaksaminen lopahtaa. Täytyy yrittää keskittyä arviointien ja rästien hoitamiseen.

Suunnitelmien loivennus

Lääkärini soitti eilisestä keuhkokuvauksesta. Olin luullut, että se on astman toteamista varten, mutta sillä selvitettiinkin, onko keuhkoissa tulehdusta. Ei ollut.

16.12.2014

Käytän nyt astmapiippua kahdesta neljään viikkoon, kunnes yskiminen on hävinnyt ja ollut poissa muutaman päivän. Sitten odotan tulevatko oireet takaisin. Jos tulevat, minulla on joko tilapäinen astman kaltainen sairaus tai oikea astma. Jos näin käy, aloitetaan varsinaiset astmatutkimukset.

Lääkäri piti oireita sen verran vakavina, että oli parempi aloittaa hoito heti eikä ensin tehdä astmatutkimuksia.

Minun on nyt loivennettava suunnitelmiani. Olin ajatellut hoitaa Taide jälkeen 1945 -suorituksen ennen joululomaa, mutta tehdään kevään puolella sitten kun jaksetaan. Samoin tämä päättyvän Digitaalinen kuvailmaisu-kurssin suhteen. En tunne vielä oppineeni riittävästi. Opettaja sanoi, että teoksia voi parannella kevääseen asti. Hän on ainakin sinne asti talossa. 

Alan asettautua joululoman viettoon. Huomenna on viimeiset tunnit. Yritän kuitenkin saada arvioinnit pois käsistä tällä viikolla, jotta ne eivät jää kuormittamaan mieltä. 

Olen nyt sisukas, mutta se ei ehkä ole oikein

Raili Espoosta neuvoo minua viisaasti edellisen postaukseni kommentissa, että haluan "too much too soon". Luultavasti hän on oikeassa. Olen vielä toipilas, mitä en tahdo muistaa.

Olin tänään opiskelijoiden kanssa Ateneumissa katsomassa näyttelyä Sibelius ja taiteen maailma sekä kokoelmanäyttelyä. Nämä ovat aika koettelevia vierailuja, koska vilkkaat nuoret ja arvokkaat teokset ovat aika hankala yhdistelmä. Haluan kuitenkin käyttää opiskelijoita taidenäyttelyissä ja -museoissa, koska jollekin voi jäädä kypsymään taiteen rakastamisen siemen mieleen. Kyse on myös yleissivistyksestä ja tässä tapauksessa erityisesti suomalaisesta kulttuurista.

Menimme aluksi auditorioon kokemaan TaiK:in opiskelijoiden tekemän aiheeseen liittyvän videotuotoksen sekä kuuntelemaan johdatusluennon. Eräs tyttöryhmä ei jaksanut millään pysyä hiljaa. Tunsin kyllästymistä ja väsymystä. Minun pitäisi puuttua asiaan, mutta en jaksaisi. Menin istumaan heidän viereensä. Se auttoi, mutta ei pitkäksi aikaa.

Luennon jälkeen lähdimme kiertämään molemmat näyttelyt. Olin antanut opiskelijoille tehtävän, joka koski kumpaakin näyttelyä. Yksi poikaryhmä ja tyttöpari paneutuivat ihailtavasti asiaan. Osa katosi niin, että en tiedä katsoivatko he ensimmäistä näyttelyä loppuun ja toista ollenkaan.

Palasin koululle, jossa minulla oli toinen oppituntipari. Luennoin, annoin yksilötehtävän ja otin ryhmätenttejä vastaan. Sitten lähdin kuulemaan loput infotilaisuudesta, jossa kerrottiin koulun projekteista, jotka koskevat tietotekniikan käyttöä opetuksessa.

Poistuttuani sain hieman risuja kollegalta, joka oli ollut edellisessä luokassani ja joutunut sammuttamaan auki unohtamani sovellukset.

Nämä unohdukset vahvistavat epäilystäni, että olen aika väsynyt.

Minun pitäisi nyt malttaa olla kirjoittamatta tätä blogia ja olla menemättä tänä iltana 'TaiK:in. Olen liian elämänhaluinen voimavaroihini nähden.

Vien vaimoni syopäyhdistyksen tilaisuuteen ja kun kerran lähden liikkeelle, menen myös TaiK:in ja haen sen jälkeen vaimoni. Onneksi huomenna on lyhyt työpäivä eikä ole aikaista herätystä.

Olen kai nyt sisukas, mitä pidetään yleensä hyvänä ominaisuutena. Se ei varmaan ole sitä joka tilanteessa. Tämä postaus rajannee jollakin tavoin sen soveltuvuusalaa.

Kovapäinen harjoittelee

Lähdin tänään keuhkoröntgeniin ja jouluostoksille keskustaan. Vein vaimoni Kultiksen luo, jätin auton Kalasataman pitkäaikaisparkkiin ja jatkoin metrolla Kamppiin. Matkalla Kultikselle vilkaisimme, missä vaiheessa kevytsilta Mustikkamaalle on.

Graniittitalon lääkäriasemalla odottelin vuoroani tilassa, jota luulin odotustila ykköseksi. Kahdesta ovesta pyydettiin väkeä sisään. Hieman ihmettelin, kun minun jälkeeni tullut kutsuttiin minua ennen. Sitten kuulin kauempana sanottavan Honkala. Ykkösodotustila olikin vähän pidemmällä. Jännää, että ihminen altistuu noin hyvin omalle nimelleen. En ollut kuullut muita kutsuja kyseisestä tilasta, mutta oma nimi tunkeutui tajuntaan.

Kuvauksen jälkeen tein hyviä löytöjä Kamppikeskuksessa ja päätin palkita itseni cappuccinolla. Istuin Picnicissä suklaapompulan ja hyvän kahvin seurassa, kun mieleeni tuli, että minullahan on luettavaa mukana. Kahvilassa voi ja melkein kuuluukin istua pitkään.

Luin yhden luvun Kjell Vestön Kangastus kolmekasia. Sohva ei ollut hyvin ergonominen ja piti vähän hakea asentoa. Tuntui hiukan teennäiseltä, vaikka mukava olikin siemailla cappuccinoa lukemisen lomassa. Hätäiselle psyykelleni olisi riittänyt yksi luku, mutta pakottauduin jatkamaan seuraavaan, joka on aika pitkä. Harjoitellaan nyt hitaampaa vauhtia, joka on ollut pääteemani toisessa blogissani. Pari kertaa olen ollut telkkarissakin aiheesta puhumassa, ja radiossa. Yksi professori nelisenkymmentä vuotta sitten sanoi, että kun tarpeeksi opettaa, oppii itsekin.

Parempi asento löytyi ja välillä havahduin, kun huomasin uppoutuneeni lukemiseen. Vestö piti lieassa. Mikä ettei. Tämä ei ole minulle tyypillistä käyttäytymistä. Ainakin osasyynä voi olla kauppakorkeakoulutaustani. Eihän arkipäiväsaikaan käytetä aikaa romaanin lukemiseen vaan johonkin hyödyllisempään, joka investoi tulevaisuuteen.

Palasin metrolla kotiin ja matkalla luin tietenkin Vestötä. Illalla lähdin hakemaan vaimoani ja ihmettelin, kun auto ei ollutkaan parkkiruudussamme. Ai niin, sehän on kalasatamassa. Olisittepa kuulleet vaimoni naurun, kun ilmoitin mutkasta matkassa.


Kun saavuimme lauantaina Naantaliin tyttäreni huushollin pihaan, mukanamme tullut nelivuotias heidän lapsensa osoitti kolmea lumiveistosta ja sanoi, että tuolla Jeesus, Mooses ja aasi.

Hämärä viesti tulkittavana

Jokin on nyt vialla. Toivottavasti menee ohi. Psykofyysinen järjestelmä tahtoo viestittää minulle jotakin ja minun pitäisi osata tulkita sitä. Tunnen jonkinlaista lievää hermostuneisuutta ja tärinää, vaikka ei ole erityistä aihetta. Päättelen jonkinlaisesta syyllisyyden aistimuksesta, että tämä liittyy neurosysteemiini.

Luultavasti tuolla neurosysteemissäni on jokin "hyvä ystävä", joka haluaa kertoa minulle jotakin. Veikkaan viestin sisällöksi, että nyt on liikaa vauhtia voimavaroihin nähden. Muitakin syitä voi olla, mutta luultavasti syöpä painaa vielä.

Onneksi tänään on opetukseton päivä. Kovasti on kuitenkin kertynyt opiskelijoiden opintoihin liittyviä selvitettäviä asioita ja niitä yritän perata vähemmäksi. Meillä on ollut järjestelmävaihdoksia koululla ja siten osaa on aiempaa hankalampi selvittää, koska kaikkeen tietoon minulla ei ole enää suoraa pääsyä.

Menen käymään keuhkoröntgenissä tänään. Lääkärini soittaa huomenna kertoakseen, onko mitään astmaan viittaavaa. Olen alkanut käyttää astmapiippua. Saattaa olla, että yskä on hieman lieventynyt.

Onneksi joululoma alkaa pian ja TaiK:in kurssikin päättyy tällä viikolla.

Paimensauvan riisto

Vauhdikas viikonloppu loppumassa. Ajoimme eilen Turkuun, tapasimme ensin pikaisesti yhden ystäväpariskuntamme ja menimme nuorimman poikamme tyttären synttäreille. Olimme toivottomasti myöhässä, koska minä olin tarvinnut pitkät yöunet ja vaimollani oli vielä joulupaketointeja tehtävänään. Yöksi menimme Naantaliin vanhimman tyttäremme perheen pariin. Menimme tänään viimeksi mainitun perheen kanssa joulujuhliin, joissa yhdellä lapsenlapsellamme oli enkelin rooli ja kaksi lauloi kuorossa. Illan mittaan ajelimme kotiin.

Tunsin itseni eilisiltana huolestuttavan väsyneeksi. Ajattelin, että en voi olla kunnossa. Jaksoin kuitenkin seurustella. Nukuttuani pitkän hyvän yön, voin taas paremmin.

En ole ollut pitkään aikaan joulujuhlissa, joissa lapset esiintyvät. Mariaa pelotti kovasti ennen menoa framille. Näytti siltä, että ei taida onnistua ja ehdotin hänen äidilleen, että hänen on mentävä Mariaksi. Alkuperäinen Maria kuitenkin voitti pelkonsa ja suoriutui hyvin. Enkeleillä ja paimenilla oli framilla kaikenlaista puuhaa, joka ei kuulunut esitykseen. Paimenien sauvat houkuttelivat pieneen kilvoitteluun ja niinpä yksi äideistä haki paimenensa sauvan pois. Paimen ei tyytynyt kohtaloonsa vaan haki työvälineensä takaisin. Meidän nelivuotiasta enkeliämme alkoi pelottaa kesken esityksen niin, että itku tuli ja hänen isänsä haki hänet pois. Yksi pienistä paimenista kävi jatkuvasta hakemassa rohkeutta isänsä sylistä.

Tällaisia pikkulasten jouluesitysten pitääkin olla. Kuorolaiset olivat vanhempia ja heidän esityksestään puuttuivat tällaiset mausteet. Eskari- ja kouluikäisille pojilla oli kaikenlaisia geelillä muokattuja luomuksia päässään.

Sisällökäs viikonloppu kulutti voimia, mutta erityisesti rakkaiden lastenlasten seurasta niitä myös saatiin. Isovanhempien iloja.

Vierailu Lounais-Suomessa pani taas miettimään muuttoa sinne. Tyttäremme perhe asuu Naantalissa luonnon helmassa. Heidän kotinsa on puolikas entistä koulua. Maaseudun rauha tuntuu viihtyisältä, mutta onneksi osaan kuvitella itseni asumassa vaimoineni remonttia kaipaavassa rakennuksessa lumitöineen ja muine velvollisuuksineen. Poika asuu perheineen lähiössä Turussa. Keskikaupunki siellä sopisi paremmin kuin lähiöt ja maaseutu, mutta siinäkin on miettimistä. Stadi tuntuu niin kodilta.

Ystävyyden voima

On harmillista, että Suomi on niin suuri maa ja ystävät saattavat asettua asumaan kovin kauaksi toisistaan. Tapaamiset voivat olla harvinaisia eikä sosiaalinen media voi koskaan niitä korvata. Sitäkin suurempi on ilo, kun kohdataan.

Menneellä viikolla meillä oli yövieraan eräs vanha ystävämme. Voi melkein sanoa, että elämämme ei ollut entisellään hänen käyntinsä jälkeen. Kun toisensa tapaavat ystävät voivat rauhassa keskustella, luottamus vallitsee ja nuttu voidaan kääntää kumminkin puolin aivan nurinniskoin. Ystävä on viisas, tässä tapauksessa myös kokenut mielenliikkeiden ammattilainen, itsekin monivärisen elämän kokenut persoona ja kertoo omankin elämänsä kipupisteistä.

Menimme syvälle elämän varjoisiin osiin ja teimme löytöjä. Tällaisessa ystävyydessä on jotakin jylhän kaunista. Se on suuri lahja. Hän oli varva vasten halunnut tulla tapaamaan ja kertomaan omastakin elämästään.

Koimme perjantaina kaksi juhlahetkeä. Olimme saattamassa syöpäveljeäni hänen viimeiselle matkalleen. Juhlasta oli onnistuttu tekemään tapahtuma, josta kuvastui hänen persoonallisuutensa. Olimme saaneet illaksi sovitettua toisenkin tapaamisen, kun eräs kaukana asuva ystäväpariskunta tuli tapaamaan meitä palattuamme hautajaisista. Heitäkään kuten aiempaa yövierasta emme ole tavanneet moniin vuosiin. Hautajaisten ilta oli jo varttunut, joten tapaamisemme ei ollut erityisen pitkä, mutta hyvä näinkin. Hyvät ystävyydet jatkuvat kuin siitä, mihin viimeksi päästiin, vaikka edellisestä tapaamisesta olisi vuosia. Tästäkin iltahetkestä sai voimaa.

Minusta tuntuu, että tässä syövän jälkeisessä elämässä vanhojen ystävyyksien vaaliminen saa entistä tärkeämmän sijan. Elämä ei ole nekrologin rakentamista. Elämä on ihmissuhteita.


Kas sormi, sanoi sormikas ja ahmaisi.

Vaatimaton vaati maton.

Lyhytsatu: Pikku prinsessa käytti flanelliyöpukua, kun se oli niin mukava, vaikka säätytietoisuus olisi edellyttänyt silkkiä. Naapurikuningaskunnan pikku prinsessa tuli yökylään ja hänellä oli tietenkin silkkinen. Mikä neuvoksi, mietti prinsessa, häpäisen valtakuntani, kun minulla ei ole silkkistä. Sitten hän keksi ja sanoi, että suurissa valtakunnissa on muotia nukkua ilman yöpukua. Niinpä naperoprinsessat nukkuivat yönsä hyvässä sovussa napasillaan. Sen pituinen se. 

Yllättävä epäily

Kävin perjantaina lääkärissä. Kilpirauhasarvoni oli nyt asettenut suositushaarukan alareunan tuntumaan, jossa se ollut ennen putoamista alueen ulkopuolelle.

Lääkärini ei löytänyt minusta flunssan merkkejä, mutta yllättävä epäilys nousi pinnalle. Nukkumistani häiritsee kuiva yskä. Hän sanoi, että flunssa saattaa laukaista tilapäisen astman kaltaisen tilan tai jopa oikean astman. Eipä ollut tullut mieleeni. Hän kirjoitti minulle heti astmapiipun, miksikähän sitä oikeasti kutsutaankaan? Jos oireet poistuvat, ollaan jäljillä. Menen lisäksi maanantaina keuhkokuvaukseen. Jopas näitä kremppoja ilmenee, mutta kiitollinen saan olla, kun olen hyvässä hoidossa.

Keskustelimme mahdollisuudesta jäädä osa-aikaeläkkeelle. Työnantajani ei suhtaudu myönteisesti sellaisiin tällä hetkellä. Asiasta voidaan kuitenkin järjestää neuvottelu ensi vuonna. Nyt vain on vaikea arvioida voimavarojeni tasoon vaikuttavia syitä. Niinpä sovimme, että kilpirauhaslääkitykseni taso nostetaan viidestäkymmenestä sietsemäänkymmeneenviiteen milligrammaan, jotta kilpirauhasen toiminta ei ainakaan vaikuttaisi tilaani.

Olin saanut eräältä kokeneelta, eläköityneeltä terveydenhuollon ammattilaiselta suosituksen yksilöterapiaan. Työantajani työterveyssopimukseen kuuluu jonkin verran vuotuisia psykologipalveluja ja lääkärini kirjoitti minulle sellaisia. Jotakin se voi antaa tai sitten ei. "Hyvinkin voi käydä".

Syöpäveljeni hautajaisissa

Syöpäveljeni on nyt virallisesti hyvästelty tuonpuoleiseen. Siunaustilaisuus päättyi kauniisti hänen ja hänen vaimonsa häämarssiin. Hänet tuhkataan, joten arkun maahanlaskemisen sijaan vaikuttava hetki oli, kun arkku lähti autossa lipumaan kohti krematoriota. Pienelle hautapaikalle ei kaikki kukat mahdu, joten meidänkin yhteiskimppumme kolmen muun pariskunnan kanssa toimitettiin muistojuhlapaikkaan, josta se jatkaa matkaa vainajan kotiin.

Muistojuhlassa ei yleensä vainajan puseron nurjaa puolta esitellä, mutta uskottavasti syntyi vaikutelma, että hän oli todella kunnon mies. Minä tunsin hänet aika pinnallisesti. Hän oli äärettömän sisukas ja yrittäjä hän olikin. Moni saattaa olla kodin ulkopuolella pidetty, mutta kotona jotakin aivan muuta. Luotettavimman todistuksen hänestä saimme, kun hän hänen lapsensa kertoivat kauniisti, mitä isi oli heille opettanut ja mitä hän oli puuhaillut heidän kanssaan.

Syöpäveljeni vaimo kuvasi heidän pahimman avioriitansa, joka ei ollut oikeastaan riita ollenkaan. Minun ja vaimoni otteluissa on sentään toisella tavalla draaman aineksia.

Nyt veljeni odottaa toisessa olevaisuudessa onnellisena meitä muita kostumaan samaan paikkaan. Hän viitoitti meille tietä. Hän oli sanonut, että otetaan mitä annetaan ja hän oli valmis lähtöön, vaikka oli kiinni elämässä miltei loppuun saakka. Terhokodistakin hän yritti vielä lähteä ulkomaille liikeneuvotteluihin, mutta lääkäri ei päästänyt.

Veljestäni jäi kaunis muisto.

Valehtelemisen pakko

Presidentti Koivisto sanoi aikoinaan, että jos häneltä kysyttäisiin, onko tulossa devalvaatio ja hän tietäisi sen olevan tulossa, hän kieltäisi asian.

Eri valtioiden edustajat saattavat valehdella kirkkain silmin päin naamaa toisilleen, jos katsotaan, että oma valtio hyötyy siitä. Ruotsi kritisoi aikoinaan ankarasti USA:n politiikkaa ja salassa oli yhteistyössä kyseisen maan kanssa.

Politiikko puhuu oman puolueen suurista ansioista, mutta kilpailevan puolueen toiminnassa ei nähdä mitään hyvää. Objektiivinen totuus on jotakin muuta.

Jotakin yritystä ollaan ostamassa, mutta kun asiaa kysytään, se kielletään.

Kun henkilö valitaan jonkin edunvalvontaorganisaation johtoon, hänen puheensa sopeutuvat välittömästi tiettyyn formaattiin.

Edellisessä postauksessa kuvaamassani myyntineuvottelijan hommassakin asiat painotetaan parhain päin.

Miten tästä maailmasta on tällainen tullut? Miten voi olla niin, että tarkoituksenmukaisuussyistä totuutta ei saa sanoa?

Taidan olla naiivi. Onneksi minua ei ole opettajan hommaan palkattu puhumaan jonkun tietyn tahon edun mukaisesti. Opiskelijan objektiivinen etu on hyvä pitää mielessä.

Väärissä ammateissa 1

Ammatinvalintani kauan sitten oli järkiperäinen prosessi. Se toisaalta onnistui, toisaalta epäonnistui. Lukiossa ei ollut minkäänlaista ohjausta asiaan. En tiedä, olisiko se auttanut. Itsetuntemukseni oli aika heikko. Yhtenä kriteerinä oli nopea työllistyminen, koska kannoin vastuuta mielessäni todennäkoisestä perheen elatusvelvollisuudesta.

Valtiotieteellinen tuntui kiinnostavalta, mutta jätin sen pois laskuista, koska kyseisen tiedekunnan tutkinto työllisti tuolloin huonosti. Päädyin laittamaan paperit kauppatieteellisiin opinahjoihin, teknisen korkeakoulun rakennuspuolelle ja pariin kauppaopistoon. Helsingin kauppakorkeaan en päässyt, koska en tullut lukeneeksi kunnolla pääsykoekirjoja, Hankkenille olisin päässyt papereilla, mutta en selvinnyt suomenkielisiltä vaaditusta kielikokeesta. Teknisen korkeakoulun pääsykokeet olivat minulle liian vaativat, mikä oli onneksi Suomen rakennusalalle sekä itselleni. Pääsin papereilla Vaasan yliopiston taloustieteelliseen, Turun kauppakorkeakouluun ja kauppaopistoihin. Olisin luullakseni voinut aloittaa merkonomiopinnot koulussa, jossa myöhemmin toimin opettajana.

Historia olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta en tuolloin tiennyt pitäväni aiheesta. Opettajan ammatti oli suljettu pois, koska isäni ei viihtynyt ammatissa. Kuvataidealaa en harkinnut, koska minulla ei ollut käsitystä omista taipumuksistani ja ala oli silloinkin epävarma.

Valitsin Turun kauppakorkean, koska tutkinto antoi mahdollisuuden toimia hyvin erilaisissa tehtävissä, mikä on osoittautunutkin todeksi. Valintaani vaikutti varmaan myös isäni liike-elämämyönteisyys. Hän toimi yrittäjänä opettajan työnsä ohella.

Valmistuin ekonomiksi ja menin armeijaan, jonka loppuvaiheessa aloin tutkia työpaikkailmoituksia. Päädyin b-to-b -myyntineuvottelijaksi atk-alalle, kuten siihen aikaan kutsuttiin toimintaa, joihin nykyään liitetään etuliite IT tai ICT. B-to-b tarkoittaa sitä, että myin tietojärjestelmiä yrityksille.

Ala oli nuori. Yrityksen edustamat amerikkalaiset tietokoneet olivat alan huippua, mutta Suomessa  tehdyt sovellukset rajottuneita. Nämä olivat tarkoitetut laskutuksen, reskontran, palkanlaskennan ja kirjanpidon hoitamiseen. Tein ahkerasti töitä, mutta menestyin surkeasti.

Myyntineuvottelijan työssä ei ratkaise työn määrä vaan tulokset, joita verrataan vuotuiseen rahassa ilmaistuun tavoitteeseen. Luulen, että menestystäni jarrutti se, että olin epävarma toimitusten onnistumisesta. Se varmaan heijastui minusta neuvottelutilanteissa ja mahdolliset asiakkaat vaistosivat sen. Myyntialueeni ei ehkä ollut kovin hedelmällinen. Kovasti sitä kampasin. Muistan yhden kaupan, jonka hävisin, koska järjestelmää hankkiva yritys oli palkannut konsultin, joka suositteli kilpailijaa. Yhden kaupan hävisin, koska eräs toinen kilpailija päätti myydä ratkaisunsa puoleen hintaan.

Epävarmuuteni ei ehkä ollut aiheetonta, koska jouduin toteamaan yhden asiakkaani laittaneen myymäni järjestelmän pois käytöstä sen soveltumattomuuden vuoksi. Asiaan kuuluvat laskut he kuitenkin joutuivat maksamaan. Asia jäi vaivaamaan minua, niin että vuosien jälkeen soitin ja pyysin anteeksi tai ainakin yritin jotenkin pahoitella tapahtunutta.

Oli yritys tehnyt onnistuneitakin kauppoja. Helsingin yliopisto käytti yrityksen tietokonetta eikä varmaan tyytynyt vähään. He eivät varmaankaan olleet riippuvaisia yrityksen toimittamista sovelluksista vaan tekivät järjestelmänsä itse tai hankkivat ne muualta. Varmaan yrityksen ohjelman joissakin ympäristöissä toimivat kohtuullisesti. Eräs käytetyn järjestelmän minulta ostanut pieni painoalan yritys vaikutti tyytyväiseltä hankintaansa.

Yrityksessä elettiin korkeapainemyynnin aikaa. Se oli kingi, joka väänsi kaupan. Toimituksesta sitten vain yritettiin jotenkin selvitä. Myöhemmin liike-elämässä on ymmärretty tyytyväisen asiakkaan merkitys ja alettu puhua asiakassuhdemarkkinoinnista. Tyytyväinen asiakas ostaa uudestaan ja suosittelee muille.

Pari vuotta minun annettiin yrittää. Ihmeen kauan. Sovimme sitten työnantajani kanssa, että siirryn kouluttamaan asiakkaita järjestelmien käytössä. Se oli tyylikäs ja pehmeä ratkaisu.

Yllättävä rikkaus

Aisteiksi voidaan määritellä maku-, haju-, näkö-, kuulo-, tunto-, tasapaino- ja sisätuntemusaisti, joka tarkoittaa esimerkiksi nälkää.

Äkkiseltään aatelletn tärkeimmiltä tuntuvat näkö, kuulo ja tasapaino, mutta ei ilman muitakaan kivaa olisi.

Kuvitellaan tilanne, jossa sinun olisi luovuttava joka vuosi yhdestä aistista kunnes kaikki ovat menneet, ja sinun olisi etukäteen valittava niiden järjestys. Luultavasti meidän listamme olisivat aika samantapaisia. Tällaisen harjoituksen avulla joudumme miettimään kunkin aistin merkitystä elämässämme.

Kun vertailee eri aistien merkityksiä, huomaa miten monilla eri tavoin saamme informaatiota ympäristöstämme ja miten monin eri tavoin ne antavat meidän nauttia erilaisista asioista. Eikö jo sekin ole mukavaa, kun tuntee itsensä janoiseksi ja voi juoda jotakin tai voi silittää kissaa ja tuntea sen karvojen sileän pehmeyden.

Ajatelkaa miten rikkaita olemme, jos kaikki aistimme ovat tallella.

Onko yksityinen raha pahaa

Lääketieteellisen tiedekunnan varainhankinnasta soitettiin tänään ja minua haastateltiin syöpähistoriastani, muustakin.

Miksi lyödä rumpua yllä mainitun organisaation puolesta?

Kun Helsingin uuden lastensairaalan yksityisrahoitus nousi otsikoihin, olin vastahakoinen idealle. Ajattelin, että hyvinvointiyhteiskunnan on pystyttävä maksamaan kyseisen kaltainen laitos julkisista eli verovaroista. Olen tullut toisiin ajatuksiin.

Sairastuneiden lasten mahdollisimman hyvä hoito on niin tärkeä asia, että jos yksityinen rahoitus  nopeuttaa sitä edistävän sairaalan saamista käyttöön, nämä rahat ovat tervetulleita. Olen kuullut, että yksityisen rahan osuus on vähemmän kuin julkisen joten oletan, että julkinen sektori dominoi päätöksenteossa.

Kaikkien julkisten palveluiden korvaaminen sponsorirahoitetuilla palveluilla olisi kauhistava ajatus, koska yritysten raha ei ole pyyteetöntä. Sponsoroimalla pyritään saamaan sellaista julkisuutta, joka edistää yrityksen liiketoimintaa. Olisiko kunnan jätehuolto tai alkoholistien laitoshuolto houkuttelevia sijoituskohteita? Yhteiskunnan toimintojen rahoitus ei saisi olla sattumanvaraista. Tosin yllättävätkin kuviot saattavat joskus toimia.

Yliopistojen rahoitus toimii nähdäkseni siten, että jos tietty tiedekunta saa hankituksi sponsorirahaa miljoonan, yhteiskunta antaa ylimääräisen miljoonan sen kylkeen. Tilanne on kieltämättä sellainen, että yksityinen sektori pääsee tässä määräämään miten julkinen miljoona sijoitetaan. En ole varma, mutta uskon, että tällainen koskee nimenomaan yliopistojen tutkimusta eikä esimerkiksi perusopetusta.

Yritysten sponsorointikustannukset ovat verovähennyskelpoisia, jos ne edistävät yritysten liiketoimintaa. Pyyteetön avustusraha on tavallaan jalompaa, koska se maksetaan tuloista, joista verot on jo maksettu eli yhteiskunta on hyötynyt.

Jos yksityinen ihminen lahjoittaa varoja esimerkiksi lääketieteellisen tiedekunnan hyväksi, hän ei voi vähentää lahjoitustaan verotuksessa. "Jaloa" rahaa siis. Tietenkin hän on voinut järjestellä veroprosenttinsa hyvin edulliseksi monimutkaisten Caymansaarikuvioiden avulla, mutta ei mennä siihen.

Huomaan, etten vielä saanut ajateltua tätä asiaa kokonaisvaltaisesti valmiiksi. Intuitiivisesti tunnen kuitenkin, että yksityinen rahoitus Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan syöpätutkimukseen on hyvä asia. Korkeatasoiseen toimintaan sijoitettu euro on todennäköisesti tehokas. Lääketieteellinen kehittyneisyys on hyvä siivu Suomen maabrändissäkin. Korkeatasoinen syöpätutkimus auttaa ennen kaikkea syöpäpotilaiden hoitoa.

Tätä asiaa on vielä ajateltava.

Iltaraportti

Viheliäinen flunssa vain jatkuu ja jatkuu. Pari päivää sitten ajattelin, että kurkku on jo parantunut, kun ei ollut kipeä enää. Eilisiltana se oli niin kipeä, että otin Panadol Forten. Kummallista veivaamista. Kollega kyllästyi, kun oli kuukauden potenut ja kävi hakemassa kuurin. Tänään sanoi, että tuntuu paremmalta. Kuka näitä viruksia ja muita pöpöjä ymmärtää? Minäkin olen jo yhden antibioottikuurin syönyt, mutta ei vain auttanut. 

Uusi kokemus tällainen. En muista milloin minulla olisi ollut tällainen.

Huomenna menen verikokeeseen, jolla mitataan thyroxin vaikutus. Jokohan alkaisi oikea taso löytyä? Ainakin tässä ihmisfysiikan tuntemus lisääntyy. 

Mainitsin aiemmin, että lupauduin haastateltavaksi, kun syöpälääkärini kiinalaisella opiskelijalla kuuluu potilaan kuuleminen opintoihin. Eilen tämä soitti. Hän oli tavattoman ystävällinen ja kohtelias. Oikein ääni hymyili. Hän puhui erinomaista englantia. Hän kyseli kokemuksiani sairauden ajalta ja sen jälkeen.

Huomenna soitetaan lääketieteellisen tiedekunnan varainhankinnasta ja tehdän alustava haastattelu.   

Taidan ottaa ensi yöksi CPAP-laitteen käyttöön, vaikka flunsaa vielä onkin. Katsotaan vaikuttaako se väsymyksen tuntemuksiini. 

Olin taas TaiK:issa. Aloin kokeilla miten Illustrator -ohjelma toimii taiteen tekemisen tukena. Sillä voidaan muum muassa tehdä suoria viivoja napsauttelemalla janan päihin. Aloin tehdä kaupunkimaiseman päälle omalle layerilleen ääriviivakuvaa. Alkoi näyttää aika mukavalta.

Missä on kuusitoistavuotiaiden paikka?

Olen yrittänyt ratkaista miten saisin yläasteen jättäneet kiinnostumaan opiskelusta. En ole siinä onnistunut. Siksi minun on varmaan hyvä alkaa orientoitua eläke-elämään. Olen kokeillut erilaisia oppimistapoja, mutta mitään vallankumouksellista en ole keksinyt. Ehkä sarjakuvan tekemisessä olisi potentiaalia. Sitäkin olen kokeillut.

Ammatillisessa koulutuksessa on käytetty niin sanottua harjoitusyritystä oppimisympäristönä. Se tarkoittaa, että opiskelijat pyörittävät yrityksiä leikisti. He ovat ostavinaan ja myyvinään tavaroita tai palveluja toisilleen. Opiskelijat matkustavat jopa ulkomaille osallituakseen harjoitusyritysmessuille, joilla he voivat tehdä kauppaa eri maissa olevien koulujen opiskelijoiden kanssa.

Ulkomaanmatkoilla opitaan varmasti hyviä asioita eri kulttuureista, mutta nekään eivät mielestäni opeta liiketoiminnan ydintä, koska kyseessä ei ole oikeat riskit ja tarpeet. Tuntuu hassunkuriselta ostaa ständiltä viisi Jaguaaria.

Harjoitusyritysympäristö tekee uskoakseni kirjanpidon opiskelun konkreettisemmaksi kuin pelkkien harjoitusten tekeminen. Siinä sen merkitys on ehkä parhaimmillaan. Muutoin en näe erityisen suurta arvoa siinä, että leikitään kaupantekoa.

Olen alkanut kauppaoppilaitosvuosieni aikana taipua siihen ajatukseen, että oppisopimusperusteinen opiskelu sopisi varmasti hyvin useille ammattioppilaitosten opiskelijoille. Saksassa sillä onkin pitkät perinteet.

Kun opiskelija on oikeassa työpaikassa, hän oppii siellä väkisin oikeita asioita. Hän on jatkuvasti siinä ympäristössä, jota varten hän opiskelee. Tekemällä oppii parhaiten. Mielestäni ammatillisen teorian opiskelu etukäteen luokissa sitä varten, että asoita sovelletaan joskus tulevaisuudessa, on toivottoman tehotonta. Kun malleja ja lainalaisuuksia opetellaan pänttäämällä, ne eivät asetu todellisiin yhteyksiin, eikä ne nouse tarvittaessa muistista mieleen.

Ammatillista oppimistä on viety tuohon suuntaan siten, että opiskelijat ovat osan opinnoistaan työharjoittelussa, jota kutsutaan nykyään työssä oppimiseksi. Hyvä näinkin, mutta valitettavasti ohjausta ei ole resursoitu kovin hyvin. Ihanteellista olisi mielestäni, että opettajat voisivat käydä useita kertoja jakson aikana työpaikalla ohjaamassa opiskelijaa työhön liittyvien teoriaa ja käytäntöä yhdistävien tehtävien tekemisessä. Näin asiat opittaisiin aidoissa ympäristöissä.

Kielten, matematiikan ja vastaavien aineiden opiskelua on vaikea upottaa työympäristöön, joten perinteiselläkin oppimisella on sijansa.

Opiskelijoilla on aidoissa ympäristöissä jatkuvasti mielekästä tekemistä eikä heillä ole seuraa, jolle pitää näytellä kingiä tai joka houkuttelee vetelehtimiseen. Oikea työyhteisö myös opettaa, että hommat on hoidettava ja töihin on tultava.

Tänäänkin kyllästyin tunnilla puhumaan kilpaa opiskelijoiden kanssa ja taistelemaan huomiosta kännyköitä vastaan. Sanoin opiskelijoille, että tulkaa hakemaan minua, kun olette valmiit jatkamaan. Sitten menin käytävään odottamaan. Toimi se taas, mutta työrauhaa ei kestänyt pitkään. Pitkien luentojen onnistumisesta ei ole puhettakaan, mutta olisi toivottavaa saada sanoa edes opiskelun kannalta tärkeät tiedotusasiat rauhassa.

Kännykät ovat monipuolisia ja hyödyllisiä laitteita, mutta opiskeluympäristössä ne ovat vihoviimeinen riesa. Niitä ei todellakaan käytetä tunneilla mihinkään aiheeseen liittyvään. Toki niitä voi yrittää kerätä pois, mutta aika kuluttavaa se on.

En haluaisi olla tiukka vääpeli tunneilla eikä se oikein sopisi luonteellenikaan. Olen luontaisesti aika rento. Mielestäni näin suhteet opiskelijoihin pysyvät aika mukavina. Sitä todistaa se, että monet opiskelija sanovat jotakin mukavaa käytävissä nähdessämme. "Mitä Hege?" ja sen tapaista.

Luokkatilanne on luontaisesti passivoiva asetelma. Luokkiin mennään perälle istumaan ja olemaan mahdollisimman vähän aloitteellisia. Samanikäinen seura houkuttaa jatkuvasti sellaiseen, mikä kuuluu vapaa-ajalle. Vastarinta-asenne ohjausta vastaan syntyy luonnostaan. Opiskelijat ovat oikein mukavaa porukkaa, mutta se on se ikä. Nuorten kypsymistä ei voi nopeuttaa mitenkään. Jos samat opiskelijat ovat koulussa aikuisina, asenne on aivan toinen.

Toivoisin ammatillisen opiskelun kehittyvän mahdollisimman paljon oppisopimuskoulutuksen suuntaan.

Jäänköhän siipirikoksi?

Vaimoni oli jutellut erään psykiatrituttavamme kanssa. Hän on työskennellyt muun muassa lymfoomasta selvinneiden kanssa. Hänen mukaansa varttuneet lymfoomapotilaat eivät oikein palaudu entiselleen. Hoidot ovat kuulemma niin kovat, että kaikki eivät edes selviä niistä. Vaikuttavat imusolmukkeisiin, jotka yhdessä muodostavat keskeisen fyysisen järjestelmämme. Toipuminen kestää kaksi vuotta.

Tämänhetkinen väsymykseni tuo mieleeni sairausajan. Minun täytynee levätä sen ajan kuin en tee töitä. Välillä tunnen tarvetta maata toimettomana ja silloin en todellakaan ole kunnossa.

Tapaan perjantaina työterveyslääkärin. Täytyy puhua asiasta hänen kanssaan. Jospa hän voisi vaikuttaa työnantajaani, jotta voisin jäädä osa-aikaeläkkeelle. Ehkäpä olisi syytä ottaa yhteys myös syöpäklinikalle hoitavaan lääkäriini.  Hän voisi varmaan kirjoittaa lausunnon asiasta.

Hankalaa, kun on monta yhtä aikaa jaksamiseen vaikuttavaa tekijää. Tämä kaamos unettaa, samoin uniapnea, jota auttavaa laitetta en ole nyt flunssan aikana käyttänyt. Kilpirauhasen tyrox -lääkityksen oikeaa tasoa vasta etsitään.

Kun tämä flunssa paranee, voin alkaa taas käyttää CPAP-laitetta. Silloin poistuu uniapnean väsyttävä vaikutus. En ole nyt käyttänyt sitä, koska öisin yskittää ja maski on silloin hankala.

Osa-aikaeläke saattaisi olla nykytilanteessa paras mahdollinen ratkaisu. Järki sanoo, että siinä tapauksessa meidän kannattaisi muuttaa Turkuun, josta todennäköisesti löytyisi kohtuullinen asunto hinnalla, jolla pääsisimme velattomaksi. Tunteet eivät ole vielä myöntyneet.

Sellainen mahdollisuus, että en voimaantuisi entiselleni on tietenkin iso asia. On siinä sulattelemista. Vaikka en tunne itseäni hirveän vanhaksi, varusteiden riisuminen on jo alkanut. Yksi tunnusmerkki on se, että hämäränäkö ja näkö muutoinkin on selvästi heikentynyt. Harmittaa, että purkkeihin laitetaan tuoteselostetekstiä niin pienellä, että saan selvää niistä vain suurennuslasin avulla. Yölamppuni tuntuu liian heikolta lukuvaloksi. Putoan pois armeijan reservistä tämän vuoden lopussa ikäni vuoksi.

Minun on vaikea ajatella vanhuuseläkettä jonkinlaisen unelmien täyttymyksenä. Haluaisin elää silloinkin merkityksellistä elämää, tuntea itseni tarpeelliseksi. Toki tarvitsemme vaimoni kanssa toisiamme ja tuemme toisiamme myötä- ja vastamäessä kuten olemme luvanneet. Tämän merkitys vain lisääntyy raihnastuessamme. Varmaan meillä on jokin merkitys lapsillemme ja lapsenlapsillemme, mutta he elävät kuitenkin enimmäkseen omaa elämäänsä.

Tuntuisi, että jotakin muutakin pitäisi olla. Olen ajatellut leventää eläkeajan leipäämme myymällä maalauksiani, mutta mahdollinen syövän aiheuttama voimattomuus panee arvioimaan sitäkin asiaa uudestaan. Varmaan eläkeiän lähestymiseen liittyy jonkinlainen "Tässäkö tämä oli"-prosessin läpikäyminen.

Pitää muistaa edesmenneen syöpäveljeni sanat, että pitää ottaa se, mitä annetaan. "Hyvinkin voi käydä."

Sitä ja tätä

En saa otetta unen tarpeestani. Eilen nukuin puolille päivin. Silti sain illalla unenpäästä kiinni. Aamulla heräsin puheluun varttin yli yhdeksän. Olen tokkurainen. Välillä olen pärjännyt vähemmällä.

Pitkäaikainen syysflunssa alkaa hiipua. Eilen tuntui ettei kurkku ole enää kipeä. Yöllä se tuntui hieman ja nyt pikkuisen. Ehkä se siitä. Yritän olla aloittamatta ulkoilua liian aikaisin. En muista milloin minulla olisi ollut samanlainen lentsu ennen.

Sain kevättalvella syövän vuoksi kesken jääneen Taidehistoria kakkosen suoritetuksi TaiK:in avoimeen. Sain 4/5 eli kaiketi opinkin jotakin. Toiseen kesken jääneeseen kurssiin Taide jälkeen 1945  liittyvää esseetä olen kirjoittanut, mutta se on tyssännyt tähän talvi- tai sairausväsymykseen. En viitsi piiskata itseäni töihin, koska edessä on ankara jakso. Olisi toisaalta mukava saada se pois käsistä ennen joululomaa. Muutoin se saattaa jäädä kevääseen. Ei sillä niin kiirettä, mutta keskeneräiset asiat rassaavat mieltä.

Missasin ilmoittautumisen TaiK:in kevätkauden kursseille. Tunkua bruukaa olla niin, ettei myöhästyneille ole sijaa. Varmaan hyvä niin. Psyyke ehkä varjeli kuormittumiselta. Taidefilosofian kirjatenttiin varmaan pääsisin, mutta ei kannattane ottaa tavoitteeksi. Voinhan kirjat hankkia, lueskella sen mukaan kuin huvittaa ja jaksaa, miettiä sitten, milloin osallistun.

Valiitelin TaiK:in hiljattain, että alkaa avoimen tarjonta olla suoritettu ja että mitä sitten voisi. Vielä siellä joksikin aikaa puuhaa riittää. Kerrottiin, että ovat miettimässä strategiaa uusiksi. Se on hyvä, sillä käsittääkseni tarjonta on ollut hieman sattumanvaraista. TaiK:n avoin on oikein mukava taiteellisen työni runkoviritin.

Aloin lauantaina Venlaa surressani tehdä Strassbourgin näkymää perinteisin menetelmin. Sama aihe kuin Photoshopilla tekemäni. Sain vasta hahmotelluksi sommitelmaa. Olisi järkevää keskittyä Photoshop -töihin nyt, mutta ehkä on parempi seurata intuitiota.

Taivaita ja vähän muutakin

7.12.2014

Syksy painaa harteilla, vaikka työtä on ollut vähän. On otettava lusikka kauniiseen käteen ja sopeutettava tekemisiä, jotta jaksaa.

7.12.2014

Olimme eilen joululauluillassa riemukkaassa seurassa. Mukava olla mukana, vaikka koenkin itseni poikkeavaksi. Laulujen laulamisessa ja leikkimisessä täytyy olla jotakin, koska niin moni niistä pitää. Olen mahdollisimman vähän rituaali-ihminen. En saa kiinni ideasta, miksi toistaa tuttuja sanoja, vaikka sävel olisikin kaunis. Minun aivoissani on sellainen vika, että ajatus luikkii muualle alta aikayksikön. Tutut kadut eivät tunnu kiinnostavilta. Vika on kuitenkin minussa, eikä muissa.

7.12.2014

Eräs nuori ystävämme piipahti poikaystävänsä kanssa. Mukavaa, että nuoret haluavat jakaa elämänsä tärkeitä asioita meidän varttuneiden kanssa. Hauska seurata nuoren rakkauden katseita.

7.12.2014

Taloyhtiömme porukat järjestivät rauhallisen joulujuhlan, jossa piipahdimme. Hienoa, että näin vaalitaan yhteisöllisyyttä. Tällaiset pienet asiat ovat ihmisyyden suolaa.

7.12.2014

Facebookissa ehdotettiin tämän blogin nimen vaihtamista, kun olen jo parantunut. Vastasin, että vielähän elämä on sairaan rakas. Ehkä tuota pitää miettiä taas.

7.12.2014



Rukous

Ajattelen nuorta ystävääni, joka kamppailee syövän kourissa. Sain häneltä viestin, jossa hän kertoi, että hänen päivänsä ovat kai luetut. Kiitteli tuesta. Seuraava viesti oli toiveikkaampi. Hän on elänyt ainakin viime keväästä asti kuolema näköpiirissään. Välillä toivo on kadonnut. Sitten on taas kokeiltu jotakin hoitoa. Oikeaa täsmälääkitystä ei ole löytynyt, mutta elämä on jatkunut.

Hänen nuori elämänsä on ollut kauhea ja se ei ole johtunut terveydestä. Jos minulla olisi voima muuttaa mennyttä, tässä olisi kohde. Hän on ollut sisukas ja toivo paremmasta on kantanut häntä. Toivon voima on ihmeellinen. Nyt hän katselee kaksikymmentäviisivuotiaana kuoleman rantaa ja toivo pilkahtelee yhä. Hän meni äsken kihloihin.

Mitä voin tehdä hänen hyväkseen?

Voin vain rukoilla ja lähettää viestejä. Jos minulla ei olisi uskoa, en voisi rukoillakaan. Usko, toivo ja rakkaus, elämän perusarvot.


Taivaallinen isä
Anna ihmeen tapahtua
Anna Venlan parantua
Anna hänen kokea kaunis elämä

Jos hänen aikansa on lähellä,
anna hänelle sitä mitä hän eniten tarvitsee
ja korjaa hänet lempeästi Taivaan kotiin
Muista myös hänen kihlattuaan

Tapahtukoon sinun tahtosi


Hyvä lukijani. Jos uskot rukouksen voimaan, jaa tämä huokaus kanssani.


Venlan nimi on muutettu

Mitä itsenäisyys on?

Minun olemustani ohjaavat itä- ja länsisuomalaiset geenit. Tutkijoiden mukaan nämä eroavat toisistaan enemmän kuin saksalaiset ja englantilaiset. Ulkonäöstäni on tullut niin tyyppisuomalainen, että jotkut ulkomaalaiset tunnistavat minut heti tai melkein heti suomalaiseksi.

Suomi on ainut kieli, jolla täydellisimmin ilmaisen itseäni. Englantiin olen panostanut paljon, mutta se on kuitenkin liimattu pintaan. Tunteeni, kulttuurini, menneisyyteni ja olemukseni elävät suomen kielessä.

Mitä on itsenäisyys?

Ainakin itsenäisyys on tullut kalliiksi. Mikä olisi kohtaloni, jos isälleni olisi myöhäissyksyisenä iltana vuonna 1962 tuotu kotiimme Nurmijärven kansalaiskoulun opettajain asuntorivariin viesti, että tänä iltana on lähdettävä eikä hän olisi koskaan palannut? Olin tuolloin kahdeksanvuotias, vanhin viidestä sisaruksesta, kuten äitini, jonka isän osaksi tuollainen kohtalo koitui.

Mikä olisi kohtaloni, jos vuonna 1970 kotiini olisi tullut tieto, että viimeistään huomenna on lähdettävä. Sitten käveltäisiin Keski-Suomeen, raja tulisi uuden seudun ja kodin väliin. Elämä olisi rakennettava sinne jonnekin. Olin tuolloin 16-vuotias kuten isäni silloin, kun hänen oli jo toista kertaa lähdettävä pakolaisen tielle.

Itsenäisyys on tuon arvoista, koska vaihtoehdot olivat todella huonot.

Minulla on traumaattinen suhde itsenäisyyteen, koska minun on vaikea mieltää asiaa tämän päivän kautta. Meillä ovat asiat hyvin, mutta sotaorpojen ja pakolaisten valmistusta ei ole lopetettu.

En voi olla tuntematta ylpeyttä ja kiitollisuutta siitä, että korkeatasoinen, suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä pelasti minut syövältä. Olen ylpeä ja kiitollinen siitä, että pohjoismainen hyvinvointivaltio pelasti minut ja perheeni, kun jouduin työttömäksi keskellä 90-luvun lamaa. Isänmaa on pitänyt minusta huolta.

Olen hieman huono rituaali-ihminen. Onneksi vaimoni on ollut topakka ja perheperinteisiimme on kuulunut käynti itsenäisyyspäivänä Senaatintorilla, jossa on laulettu isänmaallisia lauluja ja puhuttu yleviä. Ylioppilaat ovat marssineet lakkeineen ja soihtuineen. Tosin en ole itse käyttänyt ylioppilaslakkia muuta kuin lakkiaisissa. Ehkä siihen liittyy häivähdys luokkatietoisuutta, jota vierastan.

Miten mieltää itsenäisyys maassa, joka on saavuttanut melkein kaiken mahdollisen? Oma kieleni ei ole este juuri missään. Minun ei tarvitse häpeillä suomeani parempikielisen herrasväen korvissa. Kaduilla eivät pidä kuria vieraskieliset santarmit. Omalla kielellä voi edetä työssä ja opinnoissa niin pitkälle kuin rahkeet riittävät, jos haluaa. Lähtökohdat ovat kaikille samat. Minun nuoruudessani  opinnot olivat vielä kiinni vanhempien varallisuudesta.

Olisiko nyt aika kitkeä ruotsin kieli koko maasta ja sulkea kaikki portit pakolaisilta?

Vierastan ajatusta aitosuomalaisuudesta. Suomalaisuus ei ole jonkin tietyn hetken tila, joka olisi pakastettava hamaan tulevaisuuteen. Geeniperimämme on peräisin eri ilmansuunnista eikä se edustane sitä joukkoa, joka näitä mantuja ensin asutti. Äidinkielemme on läpikoristeltu muiden kielten vaikutteilla.

Ruotsalaisen historian popularisoijan Herman Lindqvistin mukaan Suomeen on tullut ruotsalaisia jo paljon ennen rannikkoruotsalaistumisen aikoja. Nämä ovat sulautuneet paikallisiin asukkaisiin. Tukholman asukkaista satoja vuosia sitten merkittävä osa suomalaisia puhumattakaan Värmlannin metsäsuomalaisista. Suomalaiset kantavat ruotsalaisia geenejä suonissaan ja päin vastoin.

Isäni ja äitini puolilla on tehty ansiokasta ja laajaa sukututkimusta. Sen vuoksi tiedän, että minullakin - supisuomalaisella - on kaukaisia suomenruotsalaisia ja riikinruotsalaisia juuria. Osuus kokonaisuudesta on niin vähäinen, että se näy habituksessani mitenkään, mutta ilman noitakaan kaukaisia esi-isiäni ja -äitejäni minua ei olisi olemassa. Tietoisuus heistä saa minut suhtautumaan vähemmän torjuvasti ruotsalaisuuteen. Se on osa minua, halusin tai en.

Ruotsin kielen pakollisuuden vähentämistä opinnoissa on perusteltu taloudellisin syin. Minusta näin syvää asiaa ei pitäisi arvioida niin. Kysymys on myös juuristamme. Jos haluaa paneutua sukututkimukseen ja siten omaan menneisyyteensä, tulee seinä vastaan, jos ei osaa yhtään ruotsia. Asiakirjat kun tehtiin ennen ruotsiksi. Suomi oli osa Ruotsia satoja vuosia ja siksi koko historiaamme ei ole saatavissa suomeksi. Kun Suomi on läpikotaisin pohjoismainen hyvinvointivaltio, olisi outoa, jos kansamme sokeutetaan muiden pohjoismaiden kielille. En nyt ota kantaa ruotsin kielen opiskelun määrään, mutta olisi sääli, jos koulun voisi suorittaa täysin ilman ruotsin kielen opintoja.

Kun puhutaan pakolaisista ja maahanmuuttajista, olisi hyvä muistaa, että olemme paljolti maahanmuuttajien perillisiä. Lisäksi kulkua on ollut runsaasti myös toiseen suuntaan. Parempaa elämää on lähdetty kautta aikojen hakemaan Amerikasta, Ruotsista ja muualtakin. Miksi emme sallisi tänne tulemista nyt, kun meillä menee tämän hetken vaikeuksista huolimatta hyvin? Myös ulkomaalaiset ovat lähimmäisiämme. Kotouttamiseen pitää toki panostaa hyvin.

Sadan vuoden päästä keskiverto suomalainen ei ehkä näytä minulta.

Yliopiston lääketieteellinen tiedekunta lähestyi

Sairaalareissuni poikii juonteita. Eilen professorilääkärini soitti. Hänellä oli kaksi asiaa. Hän kysyi voisinko osallistua lääketieteellisen tiedekunnan varainhankintakampanjaan Insight 375. Varsin monipuolinen tuo professorin työkenttä. Hän sanoi jopa minun olevan paras mahdollinen. Tämä lausuma johtui kai näistä nettipuuhistani. Lupauduin tietenkin. Olenhan kovin kiitollinen siitä kaikesta, mitä olen heiltä saanut.

Lisäksi hän kysyi englannin kielen taidostani. Myönsin minulla sitä olevan. Hän toivoi, että yksi hänen ulkomaalainen opiskelijansa voisi keskustella kanssani. Potilashaastattelu kuuluu heidän opintoihinsa. Lääkärilläni on koulutettavanaan ryhmä biologeja, jotka opiskelevat myös lääkärin tutkinnon. Tämä sopi minulle myös.

Tänään sain puhelun lääketieteellisen tiedekunnan varainhankinnasta. Sovimme ensihaastattelusta ensi viikolle. He tekevät juttuja potilaista kampanja-aineistoonsa. Ovat pystyneet hankkimaan kolmetoista professuuria lahjoitusvaroin. Tämä auttaa heitä pysymään huipulla. Hoidotkin ovat kalliita. Mielenkiintoista. Mukavaa, jos pystyn omalla pienellä panoksellani auttamaan tulevia potilaita.


Onneksi depikseni osoittautuu taas lyhytaikaiseksi. Päivän varttuessa on alkanut mielikin taas virkistyä. Mikähän virka näilläkin on? Ehkä psyyke kertoo, että pitäisi ottaa hetki verkkaisesti. Toinen mahdollinen syy on, että tyroksiininappini pääsivät loppumaan. Olin pari päivää ilman. Nyt on taas nappeja napattaviksi. Voisiko puute noin pian vaikuttaa mielialahormooneihin?

Sinisävyinen mieliala

Oikean alanurkan talon kattoon löytyi eilen luontevampi tekstuuri. Edellinen oli liian kliininen. Kun tiilikuvio tehtiinkin sekaisesti ja siitä nostettiin esiin vapaasti piirtämällä joitakin kohtia esiin, Värikin sopii nyt paremmin kokonaisuuteen.

Vaalensin piharakennuksen kattoa. Se uppoaa nyt paremmin, mutta en ole vieläkään tyytyväinen. Olisi parempi konstruoida paikalle muita rakennuksia, jotka eivät näin tukkisi sommitelmaa. En ehkä muuta kohtaa tähän työhön, koska olen ajatellut tehdä vielä kolmannen maalauksen ja kurssi alkaa kääntyä kohti loppua.


Tunnen syysväsymyksen levittäytyvän harteilleni. Kuorma tuntuu karttuvan, vaikka jaksoni on ollut vähätuntinen ja tulin ruotuun vasta toisen jakson alusta. Olen toki muutakin puuhaillut, kun minulta puuttuu jouten olon jalo taito. Päättelen tuntemuksestani, että voimani eivät ole täysin vielä palautuneet. Ensi jakso huolettaa. Onneksi joululoma on välissä.

Sain tiedon, että työnantajani ei tee enää osa-aikaeläkejärjestelyjä. Syynä on se, että osa-aikaeläkeläiset tulevat suhteellisesti ottaen muita kalliimmiksi. Ymmärrettävää. En tiedä, voitaisiinko kohdallani tehdä poikkeus sairastamani syövän vuoksi, jos lääkäri puoltaa ratkaisua. Parasta varautua henkisesti siihen, että teen työtä täyspäiväisesti vanhuuseläkkeeseen asti. Sen aika koittaa aikaisintaan vuonna 2017. Eihän tuokaan kaukana ole.

Erilaiset muutosnäkymät saavat ajatukseni hieman sinisiksi. Tein äskettäin laskelmia osa-aikaeläkkeen varalta. Niiden pohjalta näyttää siltä, että myös vanhuuseläkkeeni suuruus edellyttää asuntojärjestelyjä. Suomeksi sanottuna olisi fiksua vaihtaa edullisempaan. Tutkailimme Turun asuntomarkkinoita. Näyttäisi siltä, että sieltä voisimme saada kohtuullisen hyvän asunnon keskustan tuntumasta hintaan, jolla pääsisimme velattomaksi. Tunteiden tasolla tuossa on sulattelemista. Stadi tuntuu niin kotoisalta. Voisin tietenkin jatkaa työtä eläkeiän jälkeen, mutta jaksamiseni on arvoitus. En tiedä, onko tyypillistä, mutta eläkeajatukset virittävät jonkinlaisen tunteen tarpeettomuudesta. Tarvitsemme toki vaimoni kanssa toisiamme, mutta kuitenkin. Lapsienkin kuviot alkavat asettua siten, että lastenlasten näkeminen harvenee.

Nämä ovat varmaan jonkinlaisia luopumisen etiäisiä. Viime vuosina tällaiset alakulon tunteet eivät minulla ole olleet pitkäaikaisia. Toivottavasti niin nytkin. Jospa tämä blues alkaisi pian kääntyä lämpimämpiin värisävyihin.

Taivaita

Klikkaa kuvia niin näet ne isompana.

30.11.2014

4.12.2014

4.12.2014

4.12.2014

4.12.2014

4.12.2014

Koska niin pitää ...

"Keeping up with the Joneses" on sanonta, joka kuvaa taipumustamme kilpailla naapureittemme kanssa. Jos naapuri hankkii uudemman ja paremman auton kuin meillä on, meidän pitää hankkia vielä hienompi. Tarvittaessa pitää ottaa toinen työ, että siihen pystyy.

Liike-elämän konsultit puhuvat negatiivisesta ja positiivisesta kateudesta. Negatiivinen on sitä, että yllä kuvatussa katkeroituu ja iho muuttuu vihreäksi. Positiivisen sanotaan olevan sitä, että kilpailee voittaakseen naapurinsa.

Tämä vaikuttaa aika typerältä, mutta se kuvaa totuudenmukaisesti toimintaamme. Kilpailu on meille luontaista. Positiivisen kateuden mallin mukaisesti toimimisen sanotaan luovan kasvua ja totta se varmaan onkin. Kasvu tuo vakautta yhteiskuntaan ja turvaa työpaikkoja.

Sosiaalisen uran malli on vanha. Kun porvareille aikoinaan alkoi karttua varallisuutta, he alkoivat matkia aateliston elämän tyyliä. Kun myöhemmin amerikkalaiset naiset alkoivat siirtyä kotoa työmarkkinoille, joilla miehet jo olivat, perheen molemmille vanhemmille tuli malliksi organisaatioiden yläpään elämäntavat. Yhä useampi alkoi havitella omakotitaloa ja kahta tasokasta autoa sen eteen.

2000-luvun ensimmäisen vuoskikymmenen talouskriisi johtui siitä, että kunniallisina pidetyt finassilaitokset olivat alkaneet roskalainoittaa omakotitaloja sellaisillekin talouksille, joden maksukyky ei ollut vakaa. Kävi kuinka kävi.

Tässä on yksi elämän paradokseista. Nousujohteinen luokkaretkeily tuottaa kasvua, jonka etuja on vaikea kiistää. Maapallon hengitys on kuitenkin alkanut pihistä. Hyveellistä käyttäytymistä pitäisikin olla se, että emme provosoidu naapurin menestyksestä. Hankkisimme enemmän tyydytystä kulttuurista, ihmissuhteista ynnä muista sellaisista ja vähemmän materiasta. Elämä saattaisi olla seesteisempää. Ovatko valtiovarainministerit samassa rintamassa? Tuskin.

Mikä neuvoksi? Kunpa tietäisin.

Karismaattisia esiintyjiä

Koulumme festareilla on ollut puhumassa kaksi loistavaa esiintyjää. Eilisaamulla lavalla säteili Maria Guzenina ja tänään ruokatunnin jälkeen sulattelimme lounasta Antti Kaikkosen esityksen alla.

Guzeninan karisma on hämmästyttävä. Hän piti nuorta yleisöä puoli tuntia maagisessa otteessaan ja vielä englannin kielellä. Puheen sisältö oli aika niukka. Pääajatus oli, että vaikka on vastoinkäymisiä, pitää vain yrittää. On tietysti koskettavaa, kun hän kertoo kovasta lapsuudestaan ja venäläisenä kiusatuksi joutumisestaan. Hänen kauneutensakaan ei ole yhtään haitaksi.

Juttelin Kaikkosen kanssa hetken ennen hänen esitystään. Hänellä on sukujuuria Vpl. Pyhäjärvellä kuten minullakin. Hän on sosiaalisesti erittäin taitava. Oli heti kuin olisin puhunut vanhan tuttavan kanssa. Hänen puheensa oli sisällöltään huomattavasti Guzeninan puhetta painavampi. Silti hän piti kuulijat mukanaan. Hän oli pöntössä kuin kala vedessä. Huumorikin oli tilanteeseen sopivaa ja oivaltavaakin. Kun hän sanoi mikrofonin olevan jäykkä, hän jatkoi, että niinhän on esiintyjäkin.

Lahjat ovat moninaiset.

Miehuuden kupla

Lapsuudessani miehen malli oli aika kapea. Sota-ajasta ja menneestä työeetoksesta varmaan kumpusi ajatus siitä, että mies on tyyni ja rauhallinen kaikissa olosuhteissa. Hän pitää tunteet sisällään ja on luotettava. Vaativissa tilanteissa hän johtaa viisaana toimintaa. Itkeminen ja marina ei kuulu miehisiin piirteisiin. Mies oli pomo myös kotona. Syvemmistä omista asioista ei puhutte kenellekään. Puhuttiin asiaa. Vain hullut kävivät terapiassa. Miehen ei missään tilanteissa sopinut osoittaa heikkoutta.


Tämä malli omaksuttiin jo lapsena ja onhan tuossa paljon hyvääkin. Kaveripiirissä kanteleminen oli ehkä pahin rikos, johon saattoi syyllistyä. Niinpä kiusaamiset jäivät tulematta aikuisten tietoon.


Poikien kirjat korostivat loputtomasti reippautta ja pärjäämistä. Erityisesti brittiläisperäisissä kirjoissa miehet olivat cooleja. Lapset olivat kirjoissa neuvokkaita ja ratkaisivat aikuisille kuuluvia ongelmia.


Ammatit olivat eriytyneitä sukupuolen mukaan. Äidit toimivat usein kotijoukkojen komentajina. Poikien ammatinvalinta suuntautui miesten ammatteihin. Tuleva perheen elatusvastuu vaikutti valintaan.


Tuollainen malli synnytti ahdistusta sellaisen pojan mielessä, joka ei ollut hyvä jalkapallossa ja muissa miesten hommissa. Jos oma minuus ei täsmännyt annettuun muottiin, sisäinen jännitys saattoi aiheuttaa outoja oireita. Kuka mina oikein olen? Psyyke saattoi olla haavoittuva. Sen seurauksena ei poika ehkä osannut puolustautua, kun kiusattiin. Haavoittuvuus tuotti väärän reaktion, mikä vain lisäsi kiusaamista.


Tytöt olivat jotakin pelottavan ihanaa. Tavoittamattomia.


Häilyvä käsitys itsestä saattoi estää tekemästä sellaista, mihin oli hyvät luontaiset edellytykset. Kun omista tunnoista ei puhuttu, jäi empatia sen mukana tuoma tuki kasvulle saamatta. Kypsymätön Don Quijote joutui yksin kohtaamaan tuulimyllynsä.


Onko kauhistuttavampaa viiteryhmää kuin joukko agressiivisia ja suulaita teinejä?


Jos ahdistus kasvaa riittävän suureksi, poika voi varttuessaan ruveta puhkomaan miehuuden pakkopanssaria ja huomata kasvavansa ihmiseksi. Oma minä alkaa hengittää. Poika tekee ihmeellisiä löytöjä itsestään ja ulkomaailmasta. Mahdollisuuksien ja potentiaalin välinen juopa pienenee. Toimivammat suhteet muihin alkavat kannatella.


Paljon olen löytänyt itsestäni. Kukahan minusta vielä tulee?

Hutilointia

Olin TaiK:issa jatkamassa tätä näkymää. Tuunasin paria entistä kattotekstuuria ja tein kolmeen uutta. Käytin hyväkseni Photoshopin mahdollisuutta tehdä oma kynänterämalli. Tein kattotiilien tapaisia kolme kappaletta. Sain jälkeen vaihtelua lataamalla kyniin asennon ja värin ja vaihtelua.

Huomaan, että sisäpihalla oleva katto näyttää nyt liian massiiviselta. Se korostuu liikaa sommittelussa. Katon tekstuuri sinänsä on mielestäni onnistunut. Saatan vaalentaa kattoa tai tehdä sen tilalle joitakin muita, paremmin istuvia rakenteita. Voin myös päättää, että tämä on harjoitustyö ja viat saavat jäädä, kunhan saan harjoitusta.

Äsken mainitun katon yläpuolella on yläsuunnassa kapea katto, jonka tekstuuri onnistui mielestäni myös hyvin. Oikeassa alakulmassa olevan talon katon väriskaala epäonnistui. En ole tyytyväinen myöskaan tiilen malliin. Jos kuvaa suurentaa, jälki näyttää minusta liian kliiniseltä.

Kaamosko se onkin?

Puheen iltapäivä haastatteli Timo Partosta vuoden synkän ajan vaikutuksista. Valon puute häiritsee meitä. Aamun valo auttaisi meitä nukkumaankin paremmin. Valo rytmittää vuorokauttamme.

Unen tarpeemme vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Kesällä tarvitsemme sitä vähemmän ja tällä hetkellä tarpeemme on noussut. Kysymys voi olla jopa tunneista.

Minulla onkin nyt hankala ongelma. Johtuuko korostunut nukkumishalukkuuteni kärsitystä syövästä vai kaamoksesta? Jos tämä on ohimenevää, en tarvitsekaan osa-aikaeläkettä niin kipeästi kuin olen luullut. Jospa molemmat saavat minun ikävöimään tyynyä.

Kaamos aiheuttaa kuulemma myös persoontumista makealle.

Yksi kymmenestä ei saa kaamosoireita ollenkaan, kolme häiritsevästi ja kuusi normaalirajoissa. Muistinkohan oikein? Alle prosentin oireet ovat niin vakavat, että puhutaan kaamosmasennuksesta. Sitä on kuulemma saman verran Pohjois-Euroopassa ja Amerikan pohjoisosissa. Lapissa osuus on sama kuin Etelä-Suomessa, mutta oireet pahemmat.

Onnellinen murhe

Koulussa oli tänään festarit ja minulla taidepaja. Suosiosta kertoo jotakin se, että hankin tapahtumaan 10 metrin rullan 1,5 metriä leveää akvarellipareria ja se meni melkein kokonaan. Olin kuvitellut opiskelijoiden viipyvän ja paneutuvan akvarellimaalauksensa tekoon, mutta kun festareilla kierrettiin paikasta toiseen kuittauksia keräten, tälläkin rastilla sitten saatettiin viihtyä vain varttitunnin tai sinne päin. Hyvin he kuitenkin saivat teoksensta maalauiksi.

Minulle tämä oli hyvä harjoitus, jos aion antaa opiskelijoiden tehdä vesivärimaalauksia Taide ja kulttuuri-kursseillani. Tilanne pitää organisoida määrätietoisemmin. Nyt oli porukkaa välillä niin runsaasti, että oli haastavaa pitää hommaa käsissä. Tussipiirustuksen salliminen oli virhe. Sitäkin joutui pöytien pintaan ja tuntui juuttuvan. Puhuin asiasta siivoojalle. Toivottavasti heillä on riittävän tehokasta pesuainetta.

Olin varannut lehtiä, joiden kuvista opiskelijat olisivat voineet hakea innoitusta. Niitä ei juuri tarvittu.  Opiskelijat tarttuivat heti toimeen. Teoksia tuli niin paljon, että osa on vieleä liimaamatta seinälle, kun maalarinteippi loppui.

Homman vetäminen otti voimille, mutta oli mukavaa, että opiskelijat tulivat mielellään maalaamaan. Meillä ei ollut juuri muuta suojaa pöydille kuin sanomalehdet. Niin vain kävi, että pöydät saivat runsaasti koristuksia. Kuka siivosi ne. Aivan, oli se kova homma. Sain pestä myös pensselit, värikipot ja värialustat. Ehkä se oli sen arvoista. Oli mukavaa suoda opiskelijoille tilaisuus luovaan työhön ja se tuntui maistuvankin.

Syövän muovaama minuus

Jos sodan perintö kuuluu identiteettini rakennuspuihin, syöpä on liittynyt samaan kehikkoon. Enollani oli kaksi syöpää, yhdellä tädeistäni on kai viides menossa. Mummoni kuoli syöpään.

Olen ollut samassa sylissä, kohdussa, jossa äitini tuuditteli syöpään sairastunutta veljeäni ja ihmetteli, mikä tätä vaivaa. Paikallinen lääkäri suhtautui pilkallisesti ja kysyi, josko äiti tarvitsisi apua. Vanhempani veivät veljeni, todella - nyt myös syöpäveljeni, asiantuntevampiin käsiin Tornioon. Tällä matkalla he joutivat luovuttamaan vauvansa, joka toimitettiin Rovaniemelle, eivätkä he tietääkseni enää nähneet tätä elossa. Siellä veljeni sai parasta mahdollista hoitoa, mutta se ei auttanut. Isäni kävi hakemassa veljeni maallisen tomumajan kotiin.

Synnyin runsaa kuukauden kuluttua veljeni kuolemasta. Olen siis ollut läsnä, kun veljeni sairaudesta oltiin huolissaan ja hänen kuolemaansa surtiin. Olen myös osallistunut hänen hautajaisiinsa.

Mietin miten nuo surulliset tunnelmat ja niiden vaikutus äitini aivojen välittäjäaineisiin ovat vaikuttaneet minuun, odotuksen loppupäässä olevaan sikiöön. En tiedä.

Sairastamani syöpä yhdistää minua entistä voimakkaammin veljeeni, jota en ole nähnyt, mutta jonka läsnäolon olen kokenut ja itkun kuullut. Veljeni vei leukemia.

Tarina on surullinen. Veljeltäni meni henki. Vanhempani joutuivat hautaamaan lapsensa. Minä synnyin epäsopivana aikana ja koen tapahtuman vaikuttaneen itseluottamuksessani kehittymiseen. Minusta tuli kiltti poika. Erinäisten suosiollisten ja monimutkaisten asioiden johdosta koen nyt itsetuntoni melko vahvaksi. Yksi tekijä on itsetuntemuksen lisääntyminen ja sen suoma rohkeus elää.

Syöpä on ollut läsnä elämäni alussa. Nyt olen sairastanut sen itsekin. Elämän syvää laulua on sekin, että tänä päivänä veljeni ehkä olisi voitu parantaa. Olin hoitojen aikana välillä kuin pieni lapsi, muiden armoilla. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että minut on hoidettu takaisin elämään. Tunnen ajattelevani nyt selkeämmin. Saatan voimaantua yli sen, mitä olin ennen syöpää.


Olimme eilen syntymäpäiväjuhlassa, pyöreitä vietettiin, ja eräs minua varttuneempi mies tuli varta vasten jututtamaan minua, vaikka olimme jo kerran keskustelleet. Olimme tavanneet edellisen kerran Syöpäklinikan kahviossa. Hän käy siellä säännöllisesti eturauhassyöpänsä takia. Yhteinen kokemus yhdistää. Syöpä on osa meidän kummankin identiteettiä.

Kannan talvisotaa nahoissani

Talvisodan syttymisestä on tänään 75 vuotta. Porissa kuultiin ensimmäinen ilmahälytys. Kahdeksanvuotias äitini oli tuolloin kotona hoitamassa nuorimmaista. Mummoni oli kaupungilla asioilla. Äitini yritti hädissään suojella vauvaa työntämällä vaunut uunin ja seinän väliseen nurkkaan.

Myöhemmin tuli käymään joku mies, jolla oli asiaa isoisälleni. Hän toi palvelukseenastumismääräyksen. Isoisäni lähti samana päivänä eikä palannut elävänä.

Äitini oli satakuntalaisen työläiskodin esikoinen. Isoisäni oli ollut Porin Puuvillalla kuorma-autonkuljettajana, kokeillut yrittäjyyttäkin, ollut rakentamassa Porin lentokenttää. En tiedä, mitä hän teki työkseen, kun talvisota syttyi.

Isäni koti oli Kannaksella Laatokkaan rajoittuvalla, pienehköllä tilalla, jonka isovanhempani olivat ponnistellen lunastaneet itselleen. Se oli aikaisemmin kuulunut isäni isovanhemmille, jotka asuivat noin kymmenen kilometrin päässä. Silloin oli eletty karjalaista suurperhetaloutta. Isäni kodin leipäpuu oli tavanomainen noilla seuduilla, pienviljelystä, hieman karjaa, kalastusta Laatokalla ja talvisin savottahommia.

Kun talvisotaa oli kestänyt jonkin aikaa, isäni kotiin tuli määräys, joka käski jättämään kodin. Päädyttiin Alavudelle, jossa tapahtui eräänlainen huutolaishuutokauppa. Vihdoin löytyi isäntäväki, joka suostui majoittamaan suuren evakkoperheen. Päädyttiin kaupan yläkertaan muistaakseni yhteen huoneeseen sekä keittiöön, joka jaettiin toisen perheen kanssa. Tämä oli talvisodan henkeä. Solidaarisuus kuulostaa oudolta tässä yhteydessä, mutta siitähän oli kysymys.

Olen syntynyt yhdeksän vuoden kuluttua Lapin sodan päättymisestä. Elintarvikkeiden säännöstely oli päättynyt synnyinvuoteni alussa. Olen hyvän ajan lapsi.

Kehitys on ollut hämmästyttävän nopeaa. Se jatkuu yhä, vaikka talous yskiikin. Kokonaishyvinvoinnin määrä on niin suuri, että sen jakaminen on käynyt hankalaksi. Kulutusta pitäisi laskea, jotta maailman kantokyky ei vaarantuisi. Vallitseva talousjärjestelmä tuottaa paljon, mutta jakaa hedelmät epäoikeudenmukaisesti. Kaikki voitaisiin ruokkia, mutta kaikkia ei ruokita. Tarvittaisiin maailmanlaajuinen talvisodan henki, mutta se on utopiaa. Miksi olemme tällaisia?

Kannan sotaa nahoissani. Se on polttomerkkiytynyt identiteettiini. Tunnistan sen siitä, että tutustuessani uusiin ihmisiin, koen voimakasta tarvetta kertoa vanhempieni kohtaloista. Sodan vaikutus periytyy polvesta polveen. Olen hautaan saakka sotaorvon ja evakon eli pakolaisen poika.

Sotaorpojen ja pakolaisten valmistusta ei ole lopetettu. Maailma ei opi. Maailma on me.

Toivoa ei pidä heittää, koska kyynisyys kuolettaa.