Ilpoisella on minulle erityinen merkitys. Lähiö on minusta oikein viihtyisä. Talot ovat sijoitettu avarasti lähelle luontoa. Ainakin Pellonperänkadun talojen arkkitehtuuri on minusta aika kestävää. Talojen jälkeen päin tehty pinnoitus on visuaalisesti onnistunut. Mielikuvaani saattaa värittää romanttisesti se, että olemme asuneet nuorena parina Pellonperänkadulla.
Jätin auton tien reunaan ostarin kohdalle. Turun seudun puu- ja metalliteknisen käsityöyhdistyksen Linnan pajan verstas on ostarin tiloissa. Olen kertonut asiasta aiemminkin.
Lähdin kuikuilemaan paikkaa. Vaimoni jäi autoon odottamaan. Näin ikkunasta, että paikalla oltiin ja etsin sisäänkäynnin. Pari ukkoa ja yksi nuorempi hommaili verstaalla. Kävin sisällä ja vaihdoin muutaman sanan. Paikka näytti oikein sopivalta puuhommiin. Siellä voisin tehdä kehyksiä maalauksiini, jos Turun seudulle päädymme.
Ajelimme eteenpäin ja käännyimme takaisin. Käännyimme ostarin kulmalta käännyimme Lauklähteenkadulle. Sen varteen on rakennettu rivitaloalue 80-luvulla. Vaimo tunnisti yhden netistä tutkimamme asunnon sen edessä olevasta puisesta karhuveistoksesta. Ajoimme hieman eteenpäin ja minä käväisin läheisessä metsässä niissä asioissa, joissa miehet saattavat käydä, naisetkin joskus.
Paluumatkalla huomasin, että karhupatsaan tienoilla tien reunassa seisoi harmaatukkainen mies juttelemassa jonkun naisihmisen kanssa. Kävelin kohti, tervehdin ja tuumin, että tässä on jokin asunto myynnissä. Kävi ilmi, että se oli harmaatukkaisen koti. Juttelimme hetken ja sovimme, että pääsemme katsomaan, jos välittäjälle sopii. Mies kävi sisällä soittamassa. Sopihan se.
Marssin autolle ja kerroin asiasta. Ajoin asunnon kohdalle. Vaimo päivitteli, miten huvittava olen.
Kävimme sisään. Rouvakin oli paikalla. Juttelimme niitä näitä ja asiaan kuuluvaa. Katselimme asuntoa. Se oli todella siisti, kuin uusi. Keittiä oli kuin juuri remontoitu, vaikka uudistamisesta oli aikaa. Minusta tuntui, että olin saanut aika hyvän kuvan jo netin valokuvien perusteella. Sisäpihan puolella oli oikein nätti pikkuinen nurmikkopiha.
Isäntäväki kertoi vähän huvittuneena, kuinka välitysliikkeestä oli tullut kaksi naista muuttelemaan mööpelien paikkoja kuvausta varten. Olivat tuoneet tavaroitakin mukanaan somistukseksi.
Vaihdoimme yhteystietoja. Asunto oli oikein hyvä, mutta hieman ahtaan oloinen. Olemme ihmetelleet, mihin sen neliöt ovat kadonneet.
Päivä tuntui kuluvan. Espoossa asuva poikamme oli pyydellyt, että poikkeaisimme paluumatkalla. Illalla minulla olisi piirustuskurssin sessio TaiKissa.
Ajoimme Kaarinan puolelle Piispanristiin. Kävimme vilkaisemassa kaksi kohdetta, jotka eivät sytyttäneet. Ajoimme Kesämäkeen, joka on myös Kaarinassa. Pari kohdetta tarkistimme. Eivät innostaneet.
Ajoimme takaisin Piispanristiin Prisman kahvilaan lounaalle. Lähetin taideopettajalle viestin, että jää väliin tällä kertaa.
Sitten lähdimme ottamaan selvää, mikä se sellainen Littoinen on. Se tuntui kuuluvan ainakin Turkuun, Kaarinaan ja Lietoon. En ollut saanut netistä varmuutta, onko joskus ollut olemassa Littoisten kunta. Ehkä ei. Ilmeisesti Littoistenjärvi yhdistää (tai erottaa) ympärillään olevaa asutusta.
Saavuimme satumaahan. Sen nimi on Tehtaanmäki. Siellä on järven rantamilla karun näköinen vanha verkatehdas ja sen ympärillä menneen ajan pittoreski asumusyhteisö. Monille sen menneen ajan eläjälle elämä on ollut karua, mutta tehdas yhteisöineen lienee tarjonnut monenlaista turvaa työntekijöille ja heidän perheilleen. Paikka tuo mieleen Loviisan Isnäsin vanhan sahayhteisön, mutta tämä on paljon suurempi. Aivan tehtaan pohjoispuolella on puutaloja, joissa on asunut työläisiä. Niiden keskellä oli pieni puinen kirkko. Tehtaan vieressä lounaispuolella on kaksi herraskaisen näköistä puutaloa. Muutaman sadan metrin päässä tehtaan kaakkoispuolella olevalla kukkulalla on myös vanhoja työläisasumuksia, rivitaloja. Näkymä on kuin Astrid Lindgrenin satukirjoista.
Koko alueen yhdyskunta ilmentää menneen ajan luokkayhteiskuntaa. Paikat näyttävät olevan erittäin hyvässä kunnossa. Seutu näyttää hyvin viehättävältä.
Norkoilemme punatiilisen tehdaskompleksin portilla. Tätä entistä tehdasta kutsutaan nykyään Verkarannaksi. Näky muistuttaa jotenkin vankilaa. Jotakin viehättävää siinä kuitenkin on. Tiedämme, että rakennuksissa on nykyään asuntoja. Joku ehkä meitä hieman vanhempi nainen päästi pakettiauton portista ulos.
Alan jututtaa portin avaajaa. Käy ilmi, että hän on myymässä asuntoaan. Hän kutsuu meidät katsomaan sitä.
Kerron lisää tarinan seuraavassa osassa. Sen verran kerron nyt, että lähdemme taas huomenna käymään Verkarannassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti