Olimme eilen pariterapiassa. Tahti harvenee. Seuraava kerta on helmikuussa. Taidamme olla saattohoidossa. Aloitimme tämän matkan aikoinaan Tunnepainotteinen parisuhdekurssilla Helsingin seurakuntien pääkallonpaikalla Kalliossa ja siellä olemme myös jatkaneet pariterapiassa. Kurssin päälöytö oli turmiollinen viestintäkierre, joka on universaali ilmiö. Kun sen oppii tunnistamaan, voi välttää ainakin osan riidoista. Pariterapia on sitten ollut yksilöllisempää.
Siirtyminen terminaalivaiheeseen tässä asiassa lienee seurausta kahden tärkeän asian tunnistamisesta tänä vuonna. Minä olen ymmärtänyt, että vaimo kuormittuu minun sotkuisuudesta tavaroiden suhteen ja passiivisuudesta keittiössä. Hän on puolestaan ymmärtänyt, että minuun pakkautuu ärtymystä, jos joudun kuuntelemaan valistusta asioista, joille en voi mitään. Kun olemme kumpikin vähentäneet miinojen laskemista parisuhdekentällemme, olemme saaneet nauttia paremmasta yhteiselosta.
Kun vaimoni on pidätellyt raivoaan ajatellessaan sotkuisuuteni olevan geneettisestä perustasta johtuen ikuista, painetta on kertynyt ja se on vääjäämättä räjähdellyt aina joskus. Minulle on käynyt samoin. Minulla on ollut tosin taipumusta jurnutella pidempään.
Kiitos vaimokulta! Hyvä me!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti