Surisiks, jos mä kuolisisin, väitetään turkulaisten voivan kysyä.
Leikki sikseen, suru on vakava asia. En tiedä onko syöpä muuttanut minua ihmisenä. Ainakin yritän elää tätä hetkeä. Toinen mahdollinen muutos on se, että tunnen surevani enemmän ja syvemmin.
En tunne olleeni erityisen empaattinen, mutta läheisteni kipeitä asioita olen osannut surra. Kai suru ja empatia jotenkin toisiinsa liittyvät. Murheet läheisistä eivät unohdu, mutta ne koteloituvat. Oka kietoutuu kuoreen, tunne siitä vaimenee, mutta siellä se yhä on. Elämän on jatkuttava ja pitää yrittää tuoda valoa siihen, mitä on.
Nyt tunnen surevani laajemmin. Syöpäveljeni kohtalo koskettaa voimakkaasti sisintä. Erään pariskunnan keskinäiset ongelmat surettavat. Oma liitto tuntuu melkein hullaantuneiden kukoistukselta sellaisen rinnalla. Erään lapsiperheen isän tapaturmainen kuolema satuttaa.
Jokin merkitys suremisella täytyy olla. Se liittyy syvästi ihmisyyteen, vaikka eläimetkin osaavat surra. Mainitsemani edesmenneen isän koira kuoli hyvin pian tapaturman jälkeen. Ehkä kuoli kaipaukseen.
Elävät surumme kohteet saattavat kokea tunteemme lämmön häivähdyksenä ja joissakin tilanteissa syyllisyytenä. Varmasti itse tarvitsemme suruamme eniten. Se mukauttaa meitä uuteen tilanteeseen. Se opettaa meitä ja saattaa valmistaa meitä omaan lähtöömme. Suru pysäyttää meitä miettimään, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Se lähentää meitä toisiimme.
Poikasi sairastaa syöpää, kuulet, ja suret niin kuin vain äiti voi
Armas dementia saa sinut hyvälle tuulelle kunnes kuulet asiasta uudelleen ja suret niin kuin vain äiti voi
... ja suret niin kuin vain äiti voi
Voi äitiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti