Kävimme vaimoni kanssa tapaamassa parikymmentä vuotta sitten erästä sukulaistani, joka teki lähtöä tuonpuoleiseen. Sattui niin, että vierailimme hänen viimeisillä hetkillään, sillä hän kuoli samana päivänä. Hän oli Jorvin sairaalassa. Hänen tyttärensä oli käymässä jossakin, mutta oli palannut lähdettyämme äitinsä luo.
Muisto tapaamisestamme kauhistuttaa minua. Potilas makasi huoneessa, jossa oli runsaasti sänkyjä. Nämä oli erotettu toisistaan ylhäältä roikkuvilla verhoilla. Sukulaiseni ei voinut keskustella kanssamme. Hänen olemisensa oli aivan kamalaa. Hän haukkoi jatkuvasti ahmimalla henkeään kuin viimeistä päivää ja siitä olikin kysymys. Hänellä oli jotkin nippulat nenässään. Ehkä hän sai morfiinia tai jotakin. Yritimme sanoa hänelle lohduttavia sanoja. Verhojen välistä näin jonkun toisen potilaan vieraana olevan naisen katsovan minua tuikean näköisenä. Hän kuuli sanamme. Ehkä niissä oli hänen mielestään jotakin moitittavaa tai sitten ilme johtui jostakin muusta. Ei se mukavalta tuntunut.
Ymmärryksemme mukaan tämäkin potilas oli matkalla kohti valoa. Hänen kärsimyksensä loppuivat pian.
Mielessäni on mielikuva jonkinlaisesta teollisesta kuolemistapahtumasta. Niukilla resursseilla tuotetaan kuolemissuoritteita, joiden laatutaso on jotenkin hyväksyttävissä. Toivon ettei se ole Suomessa missään enää tuollaista. Raskain sydämmin joudun ymmärtämään, että maailmanlaajuisesti tuokin on varmaan huippua.
Syöpäveljeni lähtö Terhokodissa oli aivan muusta maailmasta. Kävimme eilen viemässä kukkia surutaloon ja saimme kuulla veljeni viimeisistä hetkistä. Paikalla oli hänen vaimonsa lisäksi hänen muita läheisiään, lapsenlapsiakin. Tenavat mekastivat ja olivat täynnä elämää. He olivat poikkeuksellisen välittömiä. Kävivät istumassa minun - vieraan partasuun - sylissä ja juttelemassa. Yksi taapero talutti minut talon toiseen päähän ja halusi näyttää, missä hän nukkuu. Ajattelin, että syöpäveljeni elämä jatkuu näissä vilkkaan iloisissa lapsissa.
Terhokodissa kivunhoito on runsasta. Potilaita nukutetaankin kärsimysten vähentämiseksi. Läheisten pyyntöjä kuunnellaan ja toteutetaan. Puoliso saa viettää aikaansa yötä päivää lähtijän rinnalla, nukkuakin samassa tilassa. Luultavasti siellä voi olla tarvittaessa muitakin. Läheiset voivat olla mielin määrin paikalla. He voivat välillä istua talvipuutarhassa tai muissa istuinryhmissä, kun esimerkiksi potilas nukkuu. Terhokoti ei ulkoisesti sijaitse kovin kummoisessa paikassa, mutta sillä ei ole toiminnan kannalta mitään merkitystä.
Ymmärsin, että hoitotoimenpiteiden seurauksena potilas on loppuhetkillään vain ajoittain tietoisuuden tilassa. Hän nukkuu, on joskus hereillä ja liukuu näiden välillä jonkinlaisessa puolitietoisuudessa. Läheisille kerrotaan mitä tapahtuu ja milloin lähtö lähenee. Syövän seurauksen sisäelimet lopettavat toimintansa ja se vaikuttaa aivoihin. Loppu tulee vääjämättä. Siihen on voitu valmistautua, koska läheiset ovat voineet sanoa viimeiset hyvästinsä, kun tietoisuuden merkkejä on ollut vielä havaittavissa.
Tuollainen on varmaan paras mahdollinen lähtö tällaisessa tilanteessa. Sairas kokee, että hänestä pidetään alttiisti huolta ja läheiset saavat olla lähellä. Lähdön tulo on tiedossa, mutta se tulee kuin hiljainen tuulenvire.
2 kommenttia:
Tänään on seitsemän viikkoa Jaakon kuolemasta. Jaakon olosuhteet kuoleman lähestyessä ja kuolinhetkellä muistuttivat syöpäveljesi tilannetta. Olin yllättynyt ja kiitollinen ,että pienessä terveyskeskuksessa voitiin järjestää oma huone, omaisille yöpymismahdollisuus, riittävä kipulääkitys ja monia yksilöllisiä toiveita kunnioitettiin. Siis valoa kohti mentiin... Jaakko nukkui viimeisinä päivinä 80% ajasta, loppuajan oli tässä maailmassa, ei sekavuutta, ei ahdistusta, ei pelkoa, ei tajuttomuutta. Jäähyväiset tiistai-iltana olivat koskettavat. Mietin juuri osuvaa tapaa, jolla kiittää henkilökuntaa -ehdotuksia?
Lohdullista kuulla, että asia hoituu kunnioituksella muuallakin kuin Terhokodissa.
Lähetä kommentti