Talvisodan syttymisestä on tänään 75 vuotta. Porissa kuultiin ensimmäinen ilmahälytys. Kahdeksanvuotias äitini oli tuolloin kotona hoitamassa nuorimmaista. Mummoni oli kaupungilla asioilla. Äitini yritti hädissään suojella vauvaa työntämällä vaunut uunin ja seinän väliseen nurkkaan.
Myöhemmin tuli käymään joku mies, jolla oli asiaa isoisälleni. Hän toi palvelukseenastumismääräyksen. Isoisäni lähti samana päivänä eikä palannut elävänä.
Äitini oli satakuntalaisen työläiskodin esikoinen. Isoisäni oli ollut Porin Puuvillalla kuorma-autonkuljettajana, kokeillut yrittäjyyttäkin, ollut rakentamassa Porin lentokenttää. En tiedä, mitä hän teki työkseen, kun talvisota syttyi.
Isäni koti oli Kannaksella Laatokkaan rajoittuvalla, pienehköllä tilalla, jonka isovanhempani olivat ponnistellen lunastaneet itselleen. Se oli aikaisemmin kuulunut isäni isovanhemmille, jotka asuivat noin kymmenen kilometrin päässä. Silloin oli eletty karjalaista suurperhetaloutta. Isäni kodin leipäpuu oli tavanomainen noilla seuduilla, pienviljelystä, hieman karjaa, kalastusta Laatokalla ja talvisin savottahommia.
Kun talvisotaa oli kestänyt jonkin aikaa, isäni kotiin tuli määräys, joka käski jättämään kodin. Päädyttiin Alavudelle, jossa tapahtui eräänlainen huutolaishuutokauppa. Vihdoin löytyi isäntäväki, joka suostui majoittamaan suuren evakkoperheen. Päädyttiin kaupan yläkertaan muistaakseni yhteen huoneeseen sekä keittiöön, joka jaettiin toisen perheen kanssa. Tämä oli talvisodan henkeä. Solidaarisuus kuulostaa oudolta tässä yhteydessä, mutta siitähän oli kysymys.
Olen syntynyt yhdeksän vuoden kuluttua Lapin sodan päättymisestä. Elintarvikkeiden säännöstely oli päättynyt synnyinvuoteni alussa. Olen hyvän ajan lapsi.
Kehitys on ollut hämmästyttävän nopeaa. Se jatkuu yhä, vaikka talous yskiikin. Kokonaishyvinvoinnin määrä on niin suuri, että sen jakaminen on käynyt hankalaksi. Kulutusta pitäisi laskea, jotta maailman kantokyky ei vaarantuisi. Vallitseva talousjärjestelmä tuottaa paljon, mutta jakaa hedelmät epäoikeudenmukaisesti. Kaikki voitaisiin ruokkia, mutta kaikkia ei ruokita. Tarvittaisiin maailmanlaajuinen talvisodan henki, mutta se on utopiaa. Miksi olemme tällaisia?
Kannan sotaa nahoissani. Se on polttomerkkiytynyt identiteettiini. Tunnistan sen siitä, että tutustuessani uusiin ihmisiin, koen voimakasta tarvetta kertoa vanhempieni kohtaloista. Sodan vaikutus periytyy polvesta polveen. Olen hautaan saakka sotaorvon ja evakon eli pakolaisen poika.
Sotaorpojen ja pakolaisten valmistusta ei ole lopetettu. Maailma ei opi. Maailma on me.
Toivoa ei pidä heittää, koska kyynisyys kuolettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti