Love story 15

Liisa ja Hannu rupattelivat Kaivokadun ja Keskuskadun kulmauksessa. Hannu ehdotti, että he menisivät johonkin kahvilaan jatkamaan keskustelua. He jaloittelivat Fazerin kahvilaan Kluuvikadulle. Liisa tilasi itselleen cappuccinon, Hannu päätyi tavalliseen kahviin.

Kiva nähdä sinua Hannu, olenkin halunnut jutella kanssasi, sanoi Liisa. Minustakin on kiva tavata sinua, vastasi Hannu. Olen todella kiitollinen sinulle, kun autoit minua, kun sairastin, sanoi Liisa. No ei mitään, tokihan halusin auttaa, vastasi Hannu. Miten olet voinut?

Minulla menee oikein hyvin. Psykiatri osasi määrätä minulle täsmälääkkeen, joka on poistanut neuroosioireeni melkein kokonaan, kertoi Liisa. On hienoa, elämäsi on sitten palannut raiteilleen, totesi Hannu. Joo, niin on, keskityn nyt graduuni ja se onkin jo aika hyvässä vaiheessa, jatkoi Liisa. Olen tosi mielissäni, että olet päässyt noin hienosti jaloillesi, virkkoi Hannu. Aiotko jatkaa vielä väitöstutkimustasi?

Joo, aion. Väitöskirjan tekeminen antaa pitkän linjan elämääni nyt kun tiedän olevani aina sinkku.
Anteeksi, mutta voinko kysyä, miksi noin ajattelet? kysyi Hannu ällistyneenä. No toki, olemmehan ystäviä, vastasi Liisa. Tiedostan nyt syvästi olevani epäkelpo yksilö, jonka on parasta pysytellä yksikseen ja tutkimustyö on oikein hyvä olemisen kenttä tällaiselle.

Et sinä saa ajatella noin, sanoi Hannu, olet aivan liian julma itsellesi. Ajattelen realistisesti, että olen sekundaihminen ja siksi en saa pilata vajavaisuudellani kenenkään enkä keidenkään muiden elämää, selitti Liisa. Hyvänen aika, ei asia ole noin, ei meistä kukaan ole täydellinen, sanoi Hannu. Ei tietenkään ole, mutta ongelmani on valtavan paljon vakavampi kuin ihmisten tavanomaiset heukkoudet, Liisa lisäsi. Mutta juurihan kerroit, että olet melkein oireeton, kun olet saanut toimivan lääkityksen, vastasi Hannu.

Lääkityksen löytyminen on loistojuttu, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minä olen syntynyt sellaiseksi, jonka ei pidä suunnitella avioliittoa. Syvimmän mahdollisen ihmissuhteen pitää nojata kallioon, joka kantaa loppuun saakka, selitti Liisa. En ymmärrä, miten voit olla noin armoton itseäsi kohtaan, onhan sinullakin oikeus tunteisiisi, sanoi Hannu. Minä voin sanoa rakastavani juuri sinua, mutta tiedostan, että hyvä ystävyys on enintä, mitä välillämme voi olla, jatkoi Liisa. Sen toivon jatkuvan ja arvostan sitä, että voin puhua kanssasi avoimesti asioista.

Minä olen järkyttynyt sanoistasi Liisa. Jos minulla olisi verenpainetauti ja joutuisin syömään siihen lääkitystä koko loppuelämäni, ei se tekisi minusta epäkelpoa, väitti Hannu. No, anna niin minä selitän, vastasi Liisa. Oletetaan, että joltakin henkilöltä on syystä tai toisesta jouduttu amputoimaan toinen jalka. Hänelle on sitten tehty siihen proteesi, jonka ansiosta hän pystyy kävelemään, mikä on hieno asia.

En ymmärrä, mitä ajat takaa, tuohan on aivan eri juttu, kommentoi Hannu. No minä jatkan sanoi Liisa. Proteesin saaminen auttaa paljon, mutta ei poista ongelmaa. Amputoinnin kokenut ei kävele normaalisti. Kaikki hänen näkevät tiedostavat heti, että tuolla on proteesi. Hänen kaikki ystävänsä ja tuttavansa ajattelevat aina ensimmäisenä hänet tavatessaan, että hänellä tosiaan on tuo proteesi. Hänen mahdollinen puolisonsa, joutuu jatkuvasta tukahduttamaan osan tunteistaan, koska proteesin olemassaolo vääjäämättä häiritsee häntä. Jatkuva tunteiden torjuminen nakertaa auttamatta suhteen perustaa.

Liisa, pelkäänpä ettet ymmärrä mitä rakkaus syvimmiltään on, sanoi Hannu. Miten niin? kysyi Liisa. Todellinen rakkaus ei häiriinny tuollaisista visuaalisista asioista, vastasi Hannu. Älä loukkaannu Hannu, mutta minusta sinä olet nyt naiivi, kommentoi Liisa. Ei naisen ja miehen välillä voi olla sellaista rakkautta, johon ulkoiset asiat eivät vaikuttaisi. Jos mies on naisen mielestä ruma tai päinvastoin, heidän välisensä suhde on tuomittu epäonnistumaan.

Minun mielestäni rakkaudessa on kyse jostakin paljon syvemmästä, sanoi Hannu. Rakkaus on hyvin monisäikeinen ja vaikeasti tavoitettava asia, mutta ulkonäön ja olemuksen merkitystä ei voi vähätellä, vastasi Liisa. Minä tiedän erään pariskunnan, jolla on ollut huono onni, kertoi Hannu. Mies loukkaantui auto-onnettomuudessa ja siitä lähtien vaimo on kuljettanut miestään pyörätuolissa. He näyttävät mielestäni oikein onnellisilta.

Tiedätkö Hannu, tuollaisissa tilanteissa areenalle astuu velvollisuus, Liisa sanoi. Vaimo on varmasti hieno ihminen, mutta kaikki eivät ole. Hän ei varmaankaan olisi mennyt naimisiin kyseisen miehen kanssa, jos tämä olisi ollut vammainen nuoruudestaan lähtien.

Minusta sinun ajatuksesi kuulostavat kovilta. Mikä sinuun on mennyt? kysyi Hannu. Minäpä kerron sinulle omasta vaivastani, vastasi Liisa. Minä haluan ottaa asiat varman päälle. Olen lukenut neuroosien vaikutuksista ihmissuhteisiin. Luulin ennen, että pakkoneuroosi on vain sellaisen ihmisen ongelma, jota sellainen vaivaa. Ajattelin sen aiheuttavan vain huvittuneisuutta läheisissä. Asia ei kuitenkaan ole niin. Pakkoneurootikko varmistelee asioita, oikoo tarpeettomasti muiden puheita ja hidastaa asioiden etenemistä perusteellisuutensa vuoksi. Se on hyvin raskasta hänen läheisilleen eikä voi olla vaikuttamatta heidän elämäänsä.

Ymmärrän, että tuollaiset asia huolestuttavat sinua, sanoi Hannu. Luulen kuitenkin, että pyrit liian suureen täydellisyyteen. Meidän pitää suhtautua inhimillisesti toistemme vajavaisuuksiin. Elämä on minusta jotakin suurempaa kuin tuollainen tarkkuus.

Voi olla, että neuroosini tulee tässäkin esiin, vastasi Liisa. Anteeksi, että vaivaan sinua tällaisilla, mutta huomaat varmaan, että piirteeni rasittaa sinua. Minä olen mielissäni, että kerrot minulle murheistasi, sanoi Hannu. Minä haluan kuitenkin rohkaista sinua suhtautumaan avoimemmin elämään.

Kiitos, kun haluat lohduttaa minua, sanoi Liisa. Tosiasioille emme voi kuitenkaan mitään. Asiassa on  sellainenkin puoli, että psyykelääkitys keskinkertaistaa tunteitani. Vaikka voin nyt paremmin, elämäni on harmaampaa kuin se voisi olla. Erityisesti ilahduttavat ja ahdistavat tunteet leikkaantuvat pois.

Minä olen lukenut ettei tuo pidä paikkaansa, sanoi Hannu. Sitäpaitsi en huomaa sinussa tuollaista. Oletko ajatellut terapiaa? Olen mutta en usko sen auttavan, vastasi Liisa. Neurooseilla on uskomaton voima.

Hannu, sinulla on nyt hyvä työpaikka, Liisa jatkoi.Toivon sinun löytävän itsellesi oikein sopivan vaimon ja rakentavan hyvän elämän hänen kanssaan. Kiitos toivotuksesta, mutta haluaisin vielä jutella tästä aiheesta, sopiiko? kysyi Hannu. Joo, jutellaan vain, kuului vastaus.

Minusta sinä puhut vammaisista ja itsestäsi tavalla, josta en pidä, sanoi Hannu. Minä haluan puhua suoraan asiasta, koska minä olen vammainen, vastasi Liisa. Minun mielestäni vammainen on sana, jota ei pitäisi juuri edes käyttää, koska se on niin leimaava, sanoi Hannu. Me olemme kaikki puutteellisia ja kysymys on vain aste-eroista. Meillä kaikilla on myös vahvuutemme.

Tiedätkö mitä antropologit sanovat parisuhteesta? kysyi Liisa. Varmaan jotakin, mikä ei kuulosta kivalta, vastasi Hannu. Elämä on ollut luolamiesaikaan niin rankkaa, että ihminen on luontaisesti valinnut kumppanikseen sellaisen, jonka kanssa on ajatellut parhaiten selviävänsä elämän taisteluissa, sanoi Liisa. Meillä on tuo sama asennoituminen yhä geeneissämme.

Liisa kuule, yritetään elää tätä päivää. Ei elämää voi typistää miksikään viettirimpuiluksi.

He väittelivät vielä jonkin aikaa aiheesta ja lähtivät sitten kumpikin suuntiinsa. Pysäkillä seistessään Hannu ajatteli tapahtunutta. Häntä miellytti Liisan avoimuus ja hän tunsi viihtyvänsä tämän seurassa. Raitsikka tuli, hän nousi siihen ja istuutui vaunun  takaosaan. Hän uppoutui ajatuksiinsa.

Hannusta Liisan jyrkkyy oli lohdutonta, vaikka tämä perusteli sen hyvin. Usko, toivo ja rakkaus .... missä on toivo? Äkkiä hän näki silmissään Julian silmät. Voisinkohan puhua asiasta tämän kanssa? hän mietti. Olisikohan se sopivaa?

Hannu oli kotimatkansa puolivälissä, kun hän havahtui ajatuksistaan. Hän muisti, että hänen uusi työsuhdeautonsa on parkkihallissa.