Katsoin eilen toisen osan dokumenttisarjasta Sairauksien keisari. Nähty vetää tällaisen kahdesta syövästä toistaiseksi selvinneen hiljaiseksi ja näyräksi. Syöpiä on voitu hoitaa kovin vähän aikaa. Veljelläni ei 50-luvulla ollut mitään mahdollisuuksia selvitä leukemiastaan. Ei myöskään äidinpuoleisella mummollani, joka kuoli syöpään 60-luvulla.
Minä saan kiittää nykyisestä elämästäni amerikkalaista syöpätutkimusta, joka on ollut laajaa ja intensiivistä. Kerroin aikaisemmassa postauksessani, että 40-luvulla eräs lääkäri alkoi kokeilla aminopteriinia leukemiaa sairastavien lapsipotilaiden hoitoon. Hän oli Sidney Farber. Hän ei pystynyt pelastamaan lapsia, mutta sai heille hieman lisäaikaa.
Tuolloin ajateltiin, että jokin tietty keino voisi sopia kaikkien syöpien parantamiseen.
Onneksi Farber oli hyvin sinnikäs mies. Hän jatkoi ja jatkoi, vaikka edistyminen oli hidasta. Yhdelle miehelle haaste oli hirmuinen. Syöpää ei arvostettu tutkimuskohteena ja rahoitusta ei ollut runsaasti saatavissa. Syöpäpotilaita saatettiin jopa vieroksua.
Avuksi tuli rikas seurapiirirouva Mary Lasker, joka alkoi päättäväisesti hankkia rahaa syövän voittamiseksi. Lasker osasi hankkia julkisuutta asialle ja sai lukemattomat amerikkalaiset suopeiksi hankkeelle. Hän sai myös presidentti Johnsonin lupaamaan yhteiskunnan rahoitusta. Tohtori Farber sai uuden sairaalan käyttöönsä. Hän hankki kyvykkäitä tutkijoita avukseen. Myös presidentti Nixon lupasi syöpätutkimukseen rahoitusta.
Kokeiluja tehtiin lukemattomilla eri aineilla. Jossakin vaiheessa huomattiin, että eri aineiden yhdistäminen tuotti parempia tuloksia.
Farber oli murheissaan siitä, että hoitokokeilut tuottivat kärsimyksiä lapsipotilaille. Nuorempi polvi oli sitä mieltä, että vaihtoehtoa ei ole, jos syöpä halutaan voittaa.
Farber kuoli 70-luvun alkupuolella eikä ehtinyt nähdä läpimurtoa.
On kauheaa ajatella, että minunkin selviämiseni mahdollistamiseen on tarvittu lasten kärsimyksiä. Voi näitä maailman dilemmoja.
Vein vaimoni päivällä Bulevardille. Menin sitten kävelylle Hietalahdelle ja Hernesaareen. Otin joitakin kuvia, mutta sitten kännykästäni loppui virta. Olin maksanut parkeerauksen Easyparkin avulla. En voinut palatessani keskeyttää maksua, koska kännykkä oli pimeä. En muistanut kotonakaan. Onneksi varausaikani oli kohtuullinen.
Päätin mennä Löylyyn kahville. Hämmästyin kun rakennuksen ulkonäkö oli kovin muuttunut. Kun näin sen viimeksi, se oli tuoreen laudan värinen. Nyt sateen kastelema pinta näytti ruskealta. Kuiva oli harmaa kuin vanhojen maalaamattomien talojen seinät ennen muinoin. Äkkiä näyttää tuore puu patinoituvan. Selvästi suunniteltu juttu.
Kävin Löylyn vessassa, joka on tarkoitettu sekä miehille että naisille. Lavuaaripöytä oli ikkunaa vasten. Sitä vastapäätä oli vasemmalla ja oikealla viisi koppia. Yhden puolen koppien ovissa oli naisen hahmo. Toisen puolen ovissa ei ollut mitään. Mielenkiintoinen valinta. Koppirivien välissä perällä oli saluunamaiset ovet pisuaariosastolle. Se osoitettiin mieshahmolla.
Mitä väliä on, kuka mitäkin koppia käyttää?
Tutustuin paluumatkalla Eiranrannan uudehkoon luksusasuntoalueeseen kävelemällä sen läpi. Asunnot ovat varmasti hienoja, mutta alue näytti hieman kolkolta, koska talot on ympäröity tiiliaidoin yms. Vaikutelma on epäsuomalainen.
Alue on minun mielestäni pikemmin Hernesaaressa kuin Eirassa. Myyvä nimi Eiranranta lienee saatu alueen ja meren välissä olevan Eiranranta-nimisestä kadusta.
Näkemykseni lienee hieman asenteellinen.
Olen hyvin kiitollinen amerikkalaiselle syöpätutkimukselle ja sen rahoitukselle. Samoin olen hyvinvointivaltioltiotamme kohtaan, joka kouluttaa päteviä syöpälääkäreitä ja tarjoaa korkealaatuista hoitoa.
Minua pyydettiin aikoinaan yhdeksi Helsingin lääketieteen kummeista. Meidän tehtävänämme on antaa kasvot lääketieteellisen tutkimuksen vaikutuksille rahoituksen hankkimiseksi. Ymmärrettävistä syistä olen ollut nyt sivussa toiminnasta. Aion palata, mikäli vielä kelpaan, kunhan tästä toinnun. Roolini on tuskin kovin suuri, mutta asia on tärkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti