Nuoruuden rukkaset

Mieleen piirtyi kaksi nuorta hahmoa illan varjoissa hautausmaalla ja se, mitä vähän ennen oli tapahtunut.

Markku istuu junassa toisessa kerroksessa, katselee ulos ja muistelee. Metsät vilisevät hänen silmissään ja välillä näkymä rauhoittuu seesteiseksi peltomaisemaksi. Markku on palaamassa työmatkalta kotiin.

Juna hidastaa vähän vauhtiaan ja vastaan alkaa tulla Markulle tuttuja taloja. Kyseessä ei ole mikä tahansa pysäkki, sillä täällä Markku on koulunsa käynyt kunnes opiskelu ja työ suuntasivat elämän muualle.

Markku katselee tuttua tietä, joka palauttaa hänen mieleensä erään tapauksen nuoruudesta. Hän oli rohkaistunut soittamaan eräälle luokkakaverilleen, Hällströmin Teijalle, ja sopinut tapaamisesta. Juuri tuota tietä hän oli kävellyt toiveikkaan jännittyneenä kohti sovittua paikkaa Teijan kodin lähettyville. Hän oli alkanut kaivata seurustelemista. Olisi mukava kulkea jonkun tytön kanssa, tietenkin sellaisen, josta pitää. Ajatus Teijasta oli noussut vähitellen pinnalle. Teija osasi pukeutua niin viehättävästi punaisiin vaatteisiin. Tämä ei ollut kovin puhelias ja siksi Markku ei tuntenut tätä hyvin. Jokin hänessä viehätti, taisi olla taiteellinen. Markku muisti humoristiset merihirviöt, jotka Teija oli piirtänyt, kun alakoulussa oli annettu sellainen tehtävä. Hänen omansa olivat olleet hurjia mutta tylsiä.

Lukio-opiskelun koitettuaMarkku oli yrittänyt useaan kertaan "sattua" Teijan koulumatkalle, mutta ajoitus ei ollut onnistunut.

Markku oli ollut ihastunut milloin keneenkin tuntemaansa tyttöön, mutta ne haaveet eivät olleet johtaneet ehdotuksiin. Rippikoulussa hänellä oli ollut ensimmäinen tyttöystävä. Leiri oli loppunut ja kumpikin oli palannut omille paikkakunnalleen. Teinien kirjeenvaihto oli alkanut, sitten katkeillut ja lopulta päättynyt ilman kummempia lopetussanoja. Mitähän Maijalle kuuluu näiden vuosikymmenten jälkeen? Markku oli etsinyt hänestä tietoja netistä, mutta ei ollut onnistunut. Kuvahaku tyttönimellä oli tuottanut joukon kasvoja, joista ei ollut löytynyt tuttuja piirteitä. Olisi mukava tietää Maijan nykyinen nimi, tuumi Markku. Ei kai siinä mitään pahaa ole, jos muistelen menneitä.

Niin Teija. Markku oli odotellut hetken kohtaamispaikalla ja sitten Teija oli saapunut. Hänellä oli mukanaan alakoululaiselta vaikuttava poika. Markku oli pettynyt. Hei Markku, otin pikkuveljen mukaan kävelylle, se varmaan sopii, sanoi Teija. Tuota ... hei, mikä sinun nimesi on? vastasi Markku. Pekka, vastasi hintelä poika. Hei Pekka, lähdit meidän kanssa kävelylle, sanoi Markku. Joo, sisko jankutti ja sitten lähdin, kuului vastaus.

He kävelivät pellon ja metsän saumassa olevaa tietä. Juttelivat niitä näitä.

Sinulla on jotakin asiaa, sanoi Teija. Niin tai oikeastaan oli, vastasi Markku, mitäpä tuosta enää. No sano nyt vain, puhuminen kannattaa, sanoi Teija. No kyllä sinä arvaat, vastasi Markku. Pekka heitteli kiviä metsään.

Joo ... no minulla pitäisi olla ihan erilainen tyyppi, sanoi Teija, sellainen joka laulaa kylvyssä. Markku ei osannut sanoa mitään. Unelmat särkyivät. Ei tässä kauppamiestaidotkaan taitaisi auttaa, hän ajatteli.

He juttelivat kouluasioista ja luokkakavereista, palasivat Teijan kodin lähelle.

Markku käveli murheellisena kohti kotia. Hänen surunsa äityi teatraaliseksi ja hän kääntyi hautausmaan portista sisään. Hän asteli pimenevällä kirkkomaalla ja unohtui välillä seisomaan satunnaisten hautojen luona.

Hän kuuli askelten ääniä, kääntyi ja näki tutun hahmon. Voi ei, se on Pirjo, tämä se vielä puuttui, päivitteli Markku mielessään. Pirjo oli hänen ja Teijan yhteinen luokkatoveri.

Moi, mitä ihmettä sinä täällä, kysyi Pirjo. Ulkoilutan täällä sinisiä ajatuksiani, vastasi Markku. Kuulostaa romanttiselta, sanoi Pirjo. Voinko minä olla jotenkin avuksi? No, pohdiskelisin mieluummin yksikseni, vastasi Markku. Tiedätkö, olisi hyvä puhua, jos jokin asia painaa, tiesi Pirjo. Tuota, joo niin kai, mutta ...

Markku oli hämillään. Pirjolla oli hyvä tarkoitus, mutta mitä siitä oikein seuraisi. Asuu tuossa kiviaidan takana ja minä täällä ... Teija ja Pirjo ovat hyvät kaverukset.

Minun on vaikea puhua, sanoi Markku. Jos kirjoittaisin sinulla kirjeen, kun olen paremmin ajatellut asioitani. Voisin antaa sen tunnilla. Käy se niinkin, vastasi Pirjo. Markku kävi vaivautuneeksi ja hiljaiseksi. Pirjo päätti jättää Markun omaan rauhaansa. Moit sanottiin.

Kirje jäi kirjoittamatta. Joskus tunneilla Markku huomasi Pirjon katsovan häntä merkitsevästi. Teija oli aina kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Parin vuoden päästä Markku lähti opiskelemaan ja muutti pois kotiseudultaan. Koulukaverusten tiet erkanivat. Markku tapasi Tiinan ja on nyt ollut hänen kanssaan naimisissa kaksi vuosikymmentä. Yhteistä jälkipolvea on karttunut. Erilaisista mutkista huolimatta heidän liittonsa oli toiminut hyvin.

Jostakin syystä muisto Teijasta oli tullut häiritsevän usein Markun mieleen. Hänen on ollut hankala ymmärtää, mistä on kyse. Kerran hän kertoi kerran asiasta terapeutille. Tämä oli luonnehtinut sitä pieneksi traumaksi. Sen voisi käsitellä pois. Se oli jäänyt Markulta tekemättä. Miten sen nyt voisi noin vain käsitellä, rukkaset mitkä rukkaset, oli Markku ajatellut.

Markun työmatka oli ohi ja arki jatkui sellaisena kuin ennenkin. Eräänä iltana hänen mieleensä tuli katsoa, löytysikö Teijasta tietoja netistä. Kävi ilmi, että tästä oli tullut rakennuspiirtäjä. Hän oli jopa suostunut kuvattavaksi työnantajansa sivuille. Markku ei ollut varma, olisiko tunnistanut Teijaa, jos tämä olisi tullut kadulla vastaan.

Markku pohti, oliko Teijan kuvavalinta epäonnistunut. Hän vaikutti pikkuisen yksinkertaiselta. Ei kai hän sellainen ollut. Kuvat ovat kuvia.

Kului vuosia. Muisto Teijasta nousi enää harvoin Markun mieleen.

Kerran kuva Pirjosta nousi Markun mieleen. Hän mietti miten tälle oli elämässä käynyt. Hän tutki huvikseen entisen koulunsa juhlamatrikkelia ja löysi tietoja Pirjosta. Tämä oli mennyt naimisiin ja sukunimi muuttunut. Kirjasta kävi ilmi Pirjon opiskelut ja hänen ansioluettelonsa alku.

Markku avasi Pirjon viimeisimmän työnantajan kotisivut. Tämä näytti olevan yhä saman yrityksen palveluksessa. Henkilökohtainen sähköpostiosoitekin löytyi.

Illemmalla saunassa Markku muisteli vaimolleen nuoruuden hautausmaakävelyään. Olitpa murheellinen mies, kommentoi Tiina. Olen hänelle oikeastaan kirjeen velkaa, tuumi Markku. Kukapa noista menneistä välittää, sanoi Tiina.

Mitäpä jos lähetän hänelle sähköpostiviestin, kun kerran löysin, sanoi Markku. Mikäs siinä, saahan koulukavereiden kanssa viestitellä, vastasi Tiina. Aiotko kertoa muinaisen murheesi syyn.

Voin minä siitäkin mainita, sanoi Markku. Olet hassu, mutta siitä vaan, kommentoi Tiina. Vastaa jos vastaa.