Isänpuoleinen isoäitini eli aikoinaan kohtalaisen pitkään. Hän oli tehnyt valtavasti työtä elämänsä aikana. Hän oli suurperheen äiti ja evakko. Leipä hankittiin Karjalassa pienviljelyn, kalastuksen, muutaman kantturan ja lampaan avulla. Ukki teki talvisin myös savottahommia. Mummoni pelkäsi Laatokkaa eikä aiheetta. Luulen että hän oli harvoin vesillä.
Mummon jalkaan tuli kuolio hänen elämänsä ehtoopuolella ja raaja piti amputoida. Hän eli aika pitkään leskenä. Hän arveli, että Taivaan Isä on unohtanut hänet tänne maan päälle.
Mummoni eli huomattavasti vanhemmaksi kuin minä olen nyt.
Minä tunnen olevani jonkinlaisessa välitilassa. Toipumiseni edistyy aika hyvin. Minulla on elämää jäljellä 1+n päivää. Tähän joku voi sanoa, että kuka vain voi kuolla milloin vain. Mielestäni kommentti ei osu ihan kohdalleen. On olemassa todennäköisyyksiä ja todennäköisyyksiä. Niinkin voi käydä, että elän niin pitkälle kuin olisin elänyt ilman leukemiaa.
Fysiikkani toimii jo hyvin, mutta psyykeni istuu jarruvaunussa. Ote kahvasta saattaa olla höllentymässä. Paluu työhön lähestyy. Se panee miettimään. Se (osa-aikaeläkkeelle palaaminen) voi olla hyvä nykäisy toimeliaaseen elämään.
En ole vielä löytänyt punaista lankaa uuden elämäni arkeen. Työhön palaaminen on varmaan hyvä jatko nykyiselle välitilalle. Se on haastava sopeutumisvaihe.
En haluaisi vajota mummoni tilanteeseen.
Uskon näkökulmasta asia on selvä. Jeesuksen mukaan ne, jotka katsotaan ylösnousemuksen arvoisiksi, tulevat olemaan enkelien kaltaisia (Luuk. 20:35-36). Minä haluan uskoa kuuluvani kyseiseen joukkoon.
Yllä mainitun valossa, on sitä parempi, mitä nopeammin kuolen. Meille on kuitenkin annettu elämänhalu. Joskus tuntuu, että se on minulta hukassa, mutta se on yksi ihmisyyden peruseetoksista.
Mummoni tuntoja mukaellen voisin ajatella olevani unohtunut enkeli. Tämä kuulostaa omahyväiseltä, mutta kristinuskon kulmakivi on usko armoon ilman ansioita.
Jumalalla on jokin tarkoitus sille, että olen vielä täällä.
Olen tullut ymmärtämään sen, että läheiseni toivovat minun pysyvän hengissä. Muiltakin olen saanut tukea.
On luonnollista pohtia, mikä on elämän punainen lanka, kun saa elää hyvin vakavan sairauden jälkeen, varsinkin kun vihollisen lopullinen voittaminen ei ole varmaa.
Jos minun katsotaan toipuneen riittävästi, palaan tammikuussa työhön. Silloin näköalani voi tuntua seesteisemmältä.
Olen ollut mielissäni siitä, että TaiK:in avoimessa on tarjolla houkuttelevia kursseja. Elävän mallin piirustus alkaa kevätkaudella ja jatkuu syksyyn. Olen piirtänyt aika paljon krokeja (croquis) elämäni aikana. Pianistinkin on kuitenkin soitettava jatkuvasti. Tunnen kömpelöityneeni käsistäni, joten kurssi olisi paikallaan tuntuman saamiseksi. TaiK:ssa alkaa myös valokuvauskurssi ja muutakin mukavaa.
Valitettavasti olen menettänyt uskoni taiteeseen. Toivottavasti tulen näkemään valoa tunnelin päässä. Ehkä on hyvä vain alkaa toimiin, jos siltä tuntuu.
Kirjoittaminen tuntuu piirtämistä ja maalaamista mielekkäämmältä, koska se on somen vuoksi vuorovaikutteisempaa. Olisi mukavaa löytää jokin sopiva kirjoittamiskurssi.
Voihan olla, että voimani alkavat riittää kumpaankin alaan.
En ilmoittautunut täksi syksyksi millekään kurssille, koska ajattelin voivani joutua sairaalaan kesken kaiken. Niin ei ole käynyt.
Minun on yritettävä arvioida jaksamistani realistisesti. Olisi kuitenkin hyvä löytyä juonteita, jotka kantavat tulevaisuuteen.
Piirtäminen ja maalaaminen olisivat jatkoa sellaiselle, mitä olen ennenkin tehnyt. Kirjoittaminen on mieluisa löytö.
Tämä on eteenpäin tähyilemistä. Voi olla, että punaisen langan säikeitä on näkyvissä, mutta en uskalla nähdä niitä. Jotkut asiat ovat niin lähellä, että niitä ei näe kunnolla.
Elämä on paljon muutakin kuin kuvataiteita ja kirjoittamista.
6 kommenttia:
Kaunista mietintää suurista asioista. Sinulle on tapahtunut niin paljon, että mieli ei ehkä pystykään toipumaan psyyken kanssa samaan tahtiin. Mielestäni tätä ei oteta riittävästi huomioon, suunniteltaessa työhönpaluuta rankan sairauden jälkeen. Toipunut mieli jaksaa ajatella, ettei enkelit haetaan ajallaan! ☺
Kiitos lämpimästä viestistäsi. Taidat tehdä jännästi eron mielen ja psyyken välillä. Huomaan tuntevani itseni väsyneeksi, kun on ollut tohinaa. Työhön paluu vaikuttaisi toisaalta positiivisesti, mutta mahdankohan jaksaa vielä tammikuussa.
Tarkoitin, että mieli/psyyke ei toivu samaan tahtiin fysiikan kanssa. Meni ajatukset ja sanat sekaisin :)
Joo, noin se menee.
Tuota lausahdusta ”kuka vain voi kuolla milloin vain” tai ”minäkin voin jäädä huomenna auton alle” kuulee paljon, mutta syöpään sairastunut on jo jäänyt sen auton alle ja odottaa jälkiseuraamuksia milloin tahansa.
Työhön paluun voisi ehkä ottaa kokeiluna. Sehän voi aktivoida ja palauttaa normaalielämään.
Uskon vahvasti, että meillä jotka olemme vielä täällä vakavasta sairaudesta toipuneena tai sen kanssa eläen, on vielä tehtävämme maan päällä kesken. Sille on tarkoitus, että olemme täällä. Punainen lanka on välillä kadoksissa, mutta kaiken aikaa toteutamme elämän tarkoitusta. Vaikka elämänlangassa on mukana tummia säikeitä, siinä on punaisten säikeiden lisäksi myös aina kultainen ilon säie.
Kirjoittamiseen on lyhytkursseja, esim. Kriittisessä korkeakoulussa tammi-helmikuussa. Kirjoitat niin hyvin, että silläkin alueella voisit saada paljon aikaan. Tälle kurssille yritän itse osallistua, jos vain vointi sallii.
http://kriittinenkorkeakoulu.fi/kriittinen/koulutus/kirjoittamisen-lyhytkurssit/proosan-lempeat-alkeet/
Valoisaa loppuvuotta ja kirjoitusintoa!
t. parantumaton optimisti
Ihanaa! Lämpimät kiitokset viestistäsi. Viisaita sanoja. Hyvä vertaus tuo, että olemme jo jääneet auton alle jne. Kirjoitat kauniisti elämän punaisesta langasta. Aion pian kirjoittaa omasta tulevaisuudestani. Taidan ilmoittautua heti. Kiitos kannustuksestasi. Toivottavasti tavataan kurssilla.
Lähetä kommentti