Tänään kävimme kehityskeskustelun uuden pomoni kanssa. Tykkään hänen tyylistään. Erään aikaisemman pomoni kanssa homma meni kovin lomakekeskeisesti. Hän onkin jo eläkkeellä. Silloin tuntui - taisi olla viimeinen kerta - tärkeältä, että saadaan vain lomake täytetyksi. Ymmärrettävää, ettei hän ehkä enää jaksanut paneutua asiaan.
Nykyinen pomoni pitää aktiivisesti yhteyttä muutoinkin ja tuntuu pitävän huolta. Näin kehityskeskusteluissa voitiin jättää lomake sivuun ja keskittyä ajankohtaisiin, oleellisiin asioihin kuten tämänhetkiseen jaksamiseeni. Hän oli jo etukäteen aika hyvin perillä asioistani. Olin toki lomakkeen täyttänyt omalta osaltani etukäteen.
Huomaan, että tuo vuosittainen rituaali ei ole kovin tärkeä, jos pomon kanssa on muutoinkin tiiviit välit ja nyt on.
Olen osallistunut ensimmäisen kerran kehityskeskusteluun 80-luvulla. Tuntuu, että kuvio ei ole kovin kummoisesti muuttunut noista ajoista.
Viimeisimmät plankettisysteemit ovat olleet teoreettisesti oikeaoppisia sikäli, että niissä pyritään löytämään kytkös organisaation strategian sekä tavoitteiden ja yksilön työn välille. Haetaan keinoja, joilla työntekijä voi vaikuttaa strategian toteutumiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen. Se on välillä hankalaa, koska ensin mainitut voivat olla kirjoitetut hyvin ylätasolle ja arkinen työ on yleensä hyvin konkreettista puuhaa.
Nykylomake on aika selkeä ja sen täyttäminen luontevaa. Huomaan sopeuttaneeni työtäni koulun siihen tavoitteeseen, että pitää saada mahdollisimman paljon opiskelijoita valmiiksi. Tämän kytköksen toimivuus on tietysti hyvä asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti