Syöpäveljeni on nyt virallisesti hyvästelty tuonpuoleiseen. Siunaustilaisuus päättyi kauniisti hänen ja hänen vaimonsa häämarssiin. Hänet tuhkataan, joten arkun maahanlaskemisen sijaan vaikuttava hetki oli, kun arkku lähti autossa lipumaan kohti krematoriota. Pienelle hautapaikalle ei kaikki kukat mahdu, joten meidänkin yhteiskimppumme kolmen muun pariskunnan kanssa toimitettiin muistojuhlapaikkaan, josta se jatkaa matkaa vainajan kotiin.
Muistojuhlassa ei yleensä vainajan puseron nurjaa puolta esitellä, mutta uskottavasti syntyi vaikutelma, että hän oli todella kunnon mies. Minä tunsin hänet aika pinnallisesti. Hän oli äärettömän sisukas ja yrittäjä hän olikin. Moni saattaa olla kodin ulkopuolella pidetty, mutta kotona jotakin aivan muuta. Luotettavimman todistuksen hänestä saimme, kun hän hänen lapsensa kertoivat kauniisti, mitä isi oli heille opettanut ja mitä hän oli puuhaillut heidän kanssaan.
Syöpäveljeni vaimo kuvasi heidän pahimman avioriitansa, joka ei ollut oikeastaan riita ollenkaan. Minun ja vaimoni otteluissa on sentään toisella tavalla draaman aineksia.
Nyt veljeni odottaa toisessa olevaisuudessa onnellisena meitä muita kostumaan samaan paikkaan. Hän viitoitti meille tietä. Hän oli sanonut, että otetaan mitä annetaan ja hän oli valmis lähtöön, vaikka oli kiinni elämässä miltei loppuun saakka. Terhokodistakin hän yritti vielä lähteä ulkomaille liikeneuvotteluihin, mutta lääkäri ei päästänyt.
Veljestäni jäi kaunis muisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti