Oikean alanurkan talon kattoon löytyi eilen luontevampi tekstuuri. Edellinen oli liian kliininen. Kun tiilikuvio tehtiinkin sekaisesti ja siitä nostettiin esiin vapaasti piirtämällä joitakin kohtia esiin, Värikin sopii nyt paremmin kokonaisuuteen.
Vaalensin piharakennuksen kattoa. Se uppoaa nyt paremmin, mutta en ole vieläkään tyytyväinen. Olisi parempi konstruoida paikalle muita rakennuksia, jotka eivät näin tukkisi sommitelmaa. En ehkä muuta kohtaa tähän työhön, koska olen ajatellut tehdä vielä kolmannen maalauksen ja kurssi alkaa kääntyä kohti loppua.
Tunnen syysväsymyksen levittäytyvän harteilleni. Kuorma tuntuu karttuvan, vaikka jaksoni on ollut vähätuntinen ja tulin ruotuun vasta toisen jakson alusta. Olen toki muutakin puuhaillut, kun minulta puuttuu jouten olon jalo taito. Päättelen tuntemuksestani, että voimani eivät ole täysin vielä palautuneet. Ensi jakso huolettaa. Onneksi joululoma on välissä.
Sain tiedon, että työnantajani ei tee enää osa-aikaeläkejärjestelyjä. Syynä on se, että osa-aikaeläkeläiset tulevat suhteellisesti ottaen muita kalliimmiksi. Ymmärrettävää. En tiedä, voitaisiinko kohdallani tehdä poikkeus sairastamani syövän vuoksi, jos lääkäri puoltaa ratkaisua. Parasta varautua henkisesti siihen, että teen työtä täyspäiväisesti vanhuuseläkkeeseen asti. Sen aika koittaa aikaisintaan vuonna 2017. Eihän tuokaan kaukana ole.
Erilaiset muutosnäkymät saavat ajatukseni hieman sinisiksi. Tein äskettäin laskelmia osa-aikaeläkkeen varalta. Niiden pohjalta näyttää siltä, että myös vanhuuseläkkeeni suuruus edellyttää asuntojärjestelyjä. Suomeksi sanottuna olisi fiksua vaihtaa edullisempaan. Tutkailimme Turun asuntomarkkinoita. Näyttäisi siltä, että sieltä voisimme saada kohtuullisen hyvän asunnon keskustan tuntumasta hintaan, jolla pääsisimme velattomaksi. Tunteiden tasolla tuossa on sulattelemista. Stadi tuntuu niin kotoisalta. Voisin tietenkin jatkaa työtä eläkeiän jälkeen, mutta jaksamiseni on arvoitus. En tiedä, onko tyypillistä, mutta eläkeajatukset virittävät jonkinlaisen tunteen tarpeettomuudesta. Tarvitsemme toki vaimoni kanssa toisiamme, mutta kuitenkin. Lapsienkin kuviot alkavat asettua siten, että lastenlasten näkeminen harvenee.
Nämä ovat varmaan jonkinlaisia luopumisen etiäisiä. Viime vuosina tällaiset alakulon tunteet eivät minulla ole olleet pitkäaikaisia. Toivottavasti niin nytkin. Jospa tämä blues alkaisi pian kääntyä lämpimämpiin värisävyihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti