Lesket olivat hyvin köyhiä. Jonkinlainen leskeneläke oli. Sen suuruus määräytyi kaatuneen sotilasarvon mukaan. Se lienee ollut varsin pieni. Sitäkin kuulemma kadehdittiin. Saatettiin sanoa isättä jääneiden perheiden elävän muiden verovaroilla.
Eräs kollegani ammattikorkeakoulun puolelta on kotoisin Larsmosta eli Luodosta. Hänen isoisänsä on kaatunut sodassa. Sotaleski lapsineen joutui elämään jossakin vaiheessa halkoliiterissä tai sen tapaisessa, mikäli oikein muistan.
Sotaleskiä ei kutsuttu sotaveteraanien tilaisuuksiin. Ohjelmissa arveltiin sen johtuvan siitä, että lesket toisivat mieleen kaatuneet toverit. Veteraanien vaimot saattoivat myös kokea syyllisyyttä, kun olivat saaneet pitää miehensä.
Sota-aikana kaatuneista ei pidetty hyvänä puhua. Sen arveltiin vaikuttavan taistelumielialaan. Monille leskille se ilmeisesti jäi päälle. Joku saattoi puhua miehestään vasta aivan vanhoilla päivillään. Sotaorvot eivät näin myöskään voineet puhua kotona menetetystä isästään. He ovat kantaneet surua halki vuosikymmenten ja ehkä vasta vanhoilla päivillään löytäneet kohtalontovereita, joiden kanssa jakaa kokemuksiaan.
Äitini on sotaorpo. Hänkin on puhunut varsin vähän isästään. Tiedän hänen surreen ja kaivanneen tätä.
Sotaleskiä on ohjelman haastateltujen mukaan pidetty paitsi menetettyjen miestensä leskinä myös valtion leskinä. Heidän ei pidetty sopivana mennä uudestaan naimisiin. Jos näin kuitenkin kävi, isäpuoli saattoi vaatia, ettei kaatuneesta saanut puhua.
On yllättävää, että sotaleskeyttä on myös pidetty häpeänä. Äitinikin on puhunut tästä. Ajatus lienee ollut sellainen, että kaatunut oli itse syypää tai perheessä täytyy olla jotakin vikaa, kun heitä näin rangaistiin.
On kunnioitustakin ollut, ainakin jonkin verran. Siitä kertoo äitini muistikuva siitä, kun he sotaorvot kävelivät isänsä arkun perässä haudalle Porissa. Jossakin kadunkulmassa joku mies oli nostanut heille hattua ja kumartanut.
Sankareiden, joiksi kaatuneita usein kutsutaan, lienee kunnioitettu enimmäkseen sankarihaudoilla, mutta se ei liene erityisemmin heijastunut heidän omaisiinsa.
Ohjelmassa tuli esiin, että kaikki ruotsikieliset seurakunnat eivät päästä sotaorpoja laskemaan seppelettä tai kukkavihkoa virallisissa muistotilaisuuksissa. Tämä tuntuu aika erikoiselta.
Vaikka sodista on noin seitsemänkymmentä vuotta, vieläkin on kipeitä haavoja. Suomessa ei onneksi ole nyt sotaa, mutta muualla maailmassa on. Pitkäaikaisia haavoja ja surun syitä syntyy nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti