Mikä meitä vaivaa?

Ajatelkaa miten suuri muutos voi olla kahden sukupolven välillä. Isäni kotona Karjalan Kannaksella ei ollut autoa eikä traktoria. Ei myöskään sähköä eikä puhelinta. Heillä oli kirkkoreki, millä kuljettiin talvella. En tullut kysyneeksi tänään, kun kävimme tapaninajelulla Nurmijärvellä, millä kesällä päästiin paikasta toiseen. En muista kuulleeni puhuttavan kieseistä.

Minä en ole varma, olenko ollut koskaan hevosen vetämän reen kyydissä. Isäni on toiminut opettajana, joten maatalon hommat ovat minulle aika vieraita. Jos isäni olisi ruvennut maanviljelijäksi, hän olisi tietysti hankkinut traktorin.

Isäni kotona oli lampaita. Niistä saatiin villoja, joista saatiin lankoja. Näistä paukutettiin sarkakangasta. Kyläräätäli teki siitä housuja perheen miesväelle. Minä olen kulkenut aina ostovaatteissa, paitsi mitä äitini, mummoni tai mahdollisesti tätini ovat tehneet.

Isäni voi kertoa elämänmuodosta, joka on lähempänä keskiaikaa kuin tätä päivää. Lyhyessä ajassa on tapahtunut hirmuinen muutos.

Ihminen on merkillinen olio. Pystyy muuttamaan kulttuuriaan hyvinkin nopeasti ja tottumaan siihen. Jos minun pitäisi siirtyä isäni lapsuuden elämänmuuton, minun olisi luultavasti hyvin vaikea sopeutua. Fyysisen työn määrä ottaisi varmaan koville. Olisi luultavasti vaikea kestää sitä, että aikaa lukemiseen ja harrasteisiin ei olisi juuri ollenkaan, ainakaan arkipäivinä.

Onko ihminen sittenkään sopeutunut muutokseen? Mistä johtuu, että mielialalääkkeiden käyttö on laajaa ja lisääntyy nopeasti? Onko muutos liian raju?

Ei, en romantisoi mennyttä. On typerää haikailla elävänsä vaikka 150 vuotta sitten. Haluaisitko olla torppari, joka tekee päivätyöt kartanolle ja viljelee omalle perheelleen kuun valossa? Haluaisitko kokea nälkävuosia tai kuolla tavallaiseen lentsuun milloin vain?

Pitää katsoa eteenpäin. Silti on hyvä välillä miettiä, mikä meitä oikein vaivaa.