Miksi pidämme psykopaateista?

Ylen Lasso on tarttunut aiheeseen, jota olen miettinyt. Miksi psykopaattihahmot ovat niin yleisiä populäärikulttuurissa.

Viimeksi asia nousi mieleeni, kun luin sarjakuvakirjaa nimeltä Kelttiläistarinoita. Olen lainannut useita sarjakuvateoksia saadakseni virikkeitä sarjakuvakurssin tehtävään. Kelttiläistarinoiden sankari on merimiespukuinen Corto Maltese. Kuinka ollakaan, tämäkin sankari tarkkailee aivan viileänä kaikenlaisia väkivaltaisia tapahtumia. Häntä ei tunnu liikuttavan ihmisten kärsiminen näissä. Välillä hän osallistuu niihin itsekin ja on tyylille uskollisesti ylivoimainen. Niissäkin tilanteissa hän on aivan cool.

Tällaisia nämä ovat. Tex Willer kavereineen veistelee huumoria samalla, kun ovat tappohommissa. Itse asiassa harmittoman tuntuiset Asterix, Obelix ja Lucky Luke kuuluvat samaan porukkaan.

Sama kuvio taitaa toistua elokuvissakin.

Muistan tällaisen eetoksen jo nuoruusajan kirjoistakin. Jopa partiopoikatoimintakin taisi tähdätä kaikissa tilanteissa rauhallisten ja neuvokkaiden sotilaiden kasvattamiseen.

Miksi näin latteita sankarityyppejä? Ohjelmassa tarjotaan selitykseksi sitä, että me tavikset haluamme samaistua näihin sankareihin ja saada heidän seikkailujensa kautta olla mukana kokemassa sellaisia tunteita, jotka puuttuvat meidän arjestamme. Ei ole ehkä ihan uskottava selitys. Psykopaatithan ovat nimenomaan tunteettomia.

Ohjelman mukaan meissä kaikissa on psykopaattisia piirteitä. Haastavissa tilanteissa taviksetkin kaventavat tunnekirjoaan voidakseen toimia.

Termiä psykopaatti ei kuulemma oikein mielellään enää käytetä. Kyse on oikeastaan eräästä neuroosin muodosta. Lapsuuden kokemuksilla lienee suuri merkitys.

Onkohan kyse henkisestä laiskuudesta. Stereotyyppiset sankarit eivät paljoa lukijan aivoja haasta. Monivivahteisuus edellyttää ajattelemista.


PS: Luin lisää Corto Maltesesta ja kävi ilmi, että hänelläkin on pehmeä puolensa. Ei siis täysin tyyppitapaus.