Graniittitalon lääkäriasemalla odottelin vuoroani tilassa, jota luulin odotustila ykköseksi. Kahdesta ovesta pyydettiin väkeä sisään. Hieman ihmettelin, kun minun jälkeeni tullut kutsuttiin minua ennen. Sitten kuulin kauempana sanottavan Honkala. Ykkösodotustila olikin vähän pidemmällä. Jännää, että ihminen altistuu noin hyvin omalle nimelleen. En ollut kuullut muita kutsuja kyseisestä tilasta, mutta oma nimi tunkeutui tajuntaan.
Kuvauksen jälkeen tein hyviä löytöjä Kamppikeskuksessa ja päätin palkita itseni cappuccinolla. Istuin Picnicissä suklaapompulan ja hyvän kahvin seurassa, kun mieleeni tuli, että minullahan on luettavaa mukana. Kahvilassa voi ja melkein kuuluukin istua pitkään.
Luin yhden luvun Kjell Vestön Kangastus kolmekasia. Sohva ei ollut hyvin ergonominen ja piti vähän hakea asentoa. Tuntui hiukan teennäiseltä, vaikka mukava olikin siemailla cappuccinoa lukemisen lomassa. Hätäiselle psyykelleni olisi riittänyt yksi luku, mutta pakottauduin jatkamaan seuraavaan, joka on aika pitkä. Harjoitellaan nyt hitaampaa vauhtia, joka on ollut pääteemani toisessa blogissani. Pari kertaa olen ollut telkkarissakin aiheesta puhumassa, ja radiossa. Yksi professori nelisenkymmentä vuotta sitten sanoi, että kun tarpeeksi opettaa, oppii itsekin.
Parempi asento löytyi ja välillä havahduin, kun huomasin uppoutuneeni lukemiseen. Vestö piti lieassa. Mikä ettei. Tämä ei ole minulle tyypillistä käyttäytymistä. Ainakin osasyynä voi olla kauppakorkeakoulutaustani. Eihän arkipäiväsaikaan käytetä aikaa romaanin lukemiseen vaan johonkin hyödyllisempään, joka investoi tulevaisuuteen.
Palasin metrolla kotiin ja matkalla luin tietenkin Vestötä. Illalla lähdin hakemaan vaimoani ja ihmettelin, kun auto ei ollutkaan parkkiruudussamme. Ai niin, sehän on kalasatamassa. Olisittepa kuulleet vaimoni naurun, kun ilmoitin mutkasta matkassa.
Kun saavuimme lauantaina Naantaliin tyttäreni huushollin pihaan, mukanamme tullut nelivuotias heidän lapsensa osoitti kolmea lumiveistosta ja sanoi, että tuolla Jeesus, Mooses ja aasi.
2 kommenttia:
Mainitset hyvin usein väsymyksesi ja sen, ettet saa tarpeeksi aikaan asioita. Olen seurannut blogiasi alusta alkaen, vaikka olemme toisillemme tuntemattomia, mutta ainahan kohtalotoverin kohtalo kiinnostaa. Oletkohan ihan oikeasti ja perusteellisesti miettinyt sitä, miten paljon voimavarojasi sairautesi verotti. Minä, tällä hetkellä yli seitsemänkymppinen nainen, sairastuin akuuttiin leukemiaan tasan kuusi vuotta sitten. Kahdeksan kuukautta meni hoidoissa, niistä viisi kuukautta osastolla. Rankat hoidot tuottivat remission, joka on pysynyt edelleen. Minulla ei ole minkäänlaista lääkitystä ollut sairaala-ajan jälkeen. Joskus Panadol, jos päätä kivistää.
Sinusta olen ajatellut, että teet "too much too soon" kaiken aikaa ottamatta huomioon, että voimavarasi eivät voi olla samat kuin ennen sairastumista. Suorastaan hengästyn siitä vauhdista, millä elät päivästä toiseen. Olet kuitenkin vielä toipilas. Minäkään en ole vielä niissä voimissa kuin ennen leukemiaa, vaikka muutama tuhat kilometriä pyöräilyä tulee joka vuosi. Mutta muistan myös ottaa tosi rennosti, siis olla tekemättä yhtään mitään vain, jotta en ylittäisi voimiani.
Blogisi on mukaansa tempaavaa tekstiä, kiitos siitä.
Toivottelen sinulle ja vaimollesi rauhaisaa, tunnelmallista joulun alusaikaa ja mahdollisimman kiireetöntä!
Terv. Raili Espoosta
Kiitos Raili huolenpitoviestistäsi, joka on todella aiheellinen! Olet varmaan oikeassa. Minulla on kai niin mieli altis, että kroppa ei pysy mukana.
Lähetä kommentti