Annan periksi

Olen panostanut tietoisesti oppimisponnistelujani yhteen vieraaseen kieleen. Englanti on ainut vieras kieli, jota olen oppunut puhumaan kohtuullisen sujuvasti. Tapasin äsken ohimennen erään amerikkalaisen, joka puhuu erinomaisesti suomea. Tulimme aloittaneeksi englanniksi ja sitä puhuimmekin kunnes tiemme erosivat. Olin ilahtunut, kun tunsin päässeeni aikaisempaa läheisempään kontaktiin hänen kanssaan. Se lujitti uskoani englannin kielen taitooni

Olen toiminut hyvin pitkään vapaaehtoisena simultaanitulkkina suomesta englantiin. Aihealue on ollut rajattu joten sen puitteissa sanavarastoni on karttunut hyvin vuosien saatossa. Olen opettanut englanniksi ja käyttänyt kyseistä kieltä ollessani liike-elämän palveluksessa.

Meillä on ollut aikoinaan pari englanninkielistä au pairia ja olen oppinut heiltä hurjasti arkista puheenpartta.

Kaikesta huolimatta tunnen, että englannin kielen taitoni on valovuoden päässä äidinkielestäni. Katsoessani jotakin englanninkielistä dokumenttia seuraan luontaisesti tekstitystä, vaikka ymmärtäisin varsin hyvin puhuttuakin kieltä. Jos jokin kirja on saatavissa suomeksi tai englanniksi, valitsen ilman muuta suomenkielisen. Jos kirja on tarjolla vain englanniksi, mietin, viitsinkö lukea.

Törmään jatkuvasti minulle uusiin englanninkielisiin sanoihin.

Saatan kuulla englantia puhuttuna siten, että en ymmärrä juuri mitään. Näin ei käy koskaan, kun kuulen suomea, vaikka olisi millainen murre kyseessä.

Olen päässyt ensimmäisen kerran englannin kielen kanssa tekemisiin, kun aloin opiskella sitä koulussa. Koen, että en pääse koskaan lähimainkaan natiivin tasolle, koska en ole altistunut kyseiselle kielelle varhaislapsuudessani. Kaikki on kuin päälle liimattua.

Lieneekö vanhenemisen merkki, kun en enää viitsi nähdä vaivaa oppiakseni lisää englantia? Ei se siitä kuitenkaan juuri kummene. Riittää, jos pysyn suunnilleen saavuttamallani tasolla tai taitoni ei radikaalisti laske.