Poliittinen lestadiolaisuus - Murrosko?

Kävimme vaimoni kanssa äskettäin SKS:n myymälän lopettamisesta johtuvassa kirja-alessa. Kaikki oli myynnissä 80 prosentin alennuksella. Olihan siellä monenmoista, mutta sellaista enimmäkseen, että jäisi helposti hyllyyn pölyttymään.

Jotakin sentään ostimme. Mukaan tuli muun muassa Tapio Nykäsen ja Mika Luoma-ahon toimittama teos Poliittinen lestadiolaisuus. Tämä artikkelikokoelma perustuu Lapin yliopistossa vuosina 2010-2012 toteutettuun tutkimushankkeeseen Lestadionismi. Poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa. Luoma-aho toimi sen johtajana.

On kiinnostavaa tutkia, mitä aiheesta on satu irti noin epätavallisesta näkökulmasta. Mieltä virittää myös nähdä, miltä oma hengellisyys näyttää, kun sitä tarkastelevat täysin ulkopuoliset, jotka pyrkivät
tieteelliseen objektiivisuuteen.

Kirjan ensimmäisessä, Nykäsen ja Luoma-ahon artikkelissa todetaan, että "vanhoillislestadiolaisuus elää jälleen uutta murrosvaihetta". Kirjoittajat tuntuvat perustelevan murrosta julkisuuden keskustelujen naisten asemasta, ehkäisykannasta, pedofiliasta, hoitokokouksista ja suhteesta evankelisluterilaiseen kirkkoon aiheuttamalla ahtaalle joutumisesta. Minun silmissäni tämä ei näytä murrokselta, koska koen tämän kristillisyyden toiminnan ja olemuksen säilyneen aivan ennallaan. Uutta on se, että median aktiivisuus ja erityisesti sosiaalinen media ovat tehneet kantamme sekä toimintamme ja sen liepeillä tapahtuvat ilmiöt hyvin näkyviksi.

Se, että jotkut luopuvat tästä vakaumuksesta, ei ole uutta. Sitä on tapahtunut niin pitkään kuin muistan. Uutta on se, että monet näin toimineet ovat saaneet julkisuutta osakseen ja heidän kannoistaan voi halutessaan lukea sosiaalisesta mediasta. On myös keksitty ilmaus etninen lestadiolaisuus. Käsite on minusta mainio. Sillä kuvataan ymmärtääkseni jotakin sellaista, että kerran lestadiolaisena elänyt kantaa aiheeseen liittyviä muistoja mukanaan koko lopun elämänsä.

Hyvin järkyttävää on se, että liikkeemme piirissä on todettu todettu tapahtuneen pedofiliaa. Se on raskas synti, mikä on käsiteltävä myös maallisen vallan edessä. Se, että asia on ryvettänyt pahasti mainettamme, on pientä sen rinnalla, että uhrit saavat tukea ja oikeutta. Tämäkään ei mielestäni ole murros siinä mielessä, että uskon ydin on ennallaan siitä huolimatta, että sen tunnustajien joukossa on  langettu syntiin. Ei sekään ole uutta. Rikos toki on luonteeltaan erityisen raskas.

Sosiaalinen media on nostanut pintaan sellaisen ilmiön, että jotkut uskovaisten joukossa kulkevat, mutta yhteisestä opista poikenneet, kirjoittavat käsityksistään joko nimellä tai nimimerkillä julkisuudessa. Ennenkin on ollut sellaisia, jotka ovat sydämessään luopuneet uskostaan, mutta pitäneet uskomisen tunnusmerkit. On murheellista, jos tällaisten määrä on kovasti lisääntynyt, mutta sitä minä en osaa arvioida. Asiaa on hankala suhteuttaa, koska ennen tämä ilmiö saattoi pysyä enemmän piilossa kuin nykyään.

Kirjassa esiin nostetut keskustelun aiheet eivät mielestäni ole murroksen tunnusmerkkejä, koska onhan niistä - pedofiliaa lukuun ottamatta - puhuttu ennenkin. Se, että esiin nousee jokin synnin muoto, ei sinänsä ole murros. Ihminen on ollut aina altis lankeamaan. Vähätellä tätä ilmiötä ei tietenkään saa.

Sekään, että joudumme kantojamme puolustamaan julkisuudessa, ei ole minusta uutta sinänsä. Tällaisen julkisuuden määrä tuntuu toki lisääntyneen.