Tapasin henkilön A, joka on sairastanut rintasyövän viisi vuotta sitten. Oli hyvä saada kuulla kohtalotoverin kokemuksista. Kerroin hänelle, että en oikein jaksa ryhtyä henkisiin ponnistuksiin. Hän tunnisti ongelman sanoi, että kestää kolme-neljä-viisikin vuotta, ennen kuin vireys palaa ennalleen. Hän kertoin myös, että myös muisti huononee. Tunnistin tuonkin. Minullakin tahtovat usein olla sanat hukassa.
Hankalaa tässä on se, että minulla ikääntyminen saattaa tuottaa samanlaisia ongelmia. Oikein pessimistinen näkymä on sellainen, että vanha vireys ei palaakaan, koska vanheneminen vie sen, minkä elpyminen voisi tuoda.
Mieleen palaa joulukuussa edesmenneen syöpäveljeni sanat. Hän ole todennut kuullessaan oman sairautensa kohtalokkaasta ennusteesta, että pitää ottaa se mikä annetaan. Se on hyvä näkökulma, mutta omakin slogan on syytä pitää mielessä. "Hyvinkin voi käydä.".
A oli vielä kertonut vaimolle yhdestä toipiluuden oireesta. On vaikea keskittyä pitkään yhteen hommaan. Vaimoni tunnistaa tuollaisen piirteen minussa ja huomaan sen nyt itsekin. Maalaamishommat eivät edisty, kun jonkin aikaa sitä tehtyäni pomppaan taas johonkin muuhun.
A:lla on takanaan toinenkin kova elämänvaihe, avioero. Yllättäen hänen mielestään syöpä oli rankempi kokemus.
Puhe kemoaivoista ei siis ole huttua. Tällaisella ohjauskalustolla on pärjättävä. Siunattu osa-aikaeläke!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti