- Milloin olet ollut eniten "elossa"? Mitä haluaisit läheisesi muistavan sinusta?
- Mitkä ovat olleet tärkeimmät roolisi ja saavutuksesi?
- Mistä saavutuksistasi olet ylpein?
- Mitä haluaisit rakkailtasi kuoleman lähestyessa? Mitä olet oppinut elämäsi varrella ja mitä niistä haluaisit välittää eteenpäin?
- Jos sinusta tehtäisiin kirjallinen dokumentti, mitä sen pitäisi kertoa?
Nykyään eletään niin pitkään, että lapsille voi jäädä muistikuvia jopa isovanhempien vanhemmista. Tätä vanhemmista polvista ei koettuja muistoja synny. Harva on edes kiinnostunut näin kaukaisista esivanhemmista. Muistomme kuolee, kun kukaan ei muista meitä. Hautakivellämme ei ole enää suurta merkitystä.
Nuo Hännisen kysymykset hämmentävät minua. Minulle tuollainen itseni brändääminen ei tunnu luontevalta. Tiedän että jälkipolvien muistoissa saattaa usein esiin jokin minussa oleva huvittava piirre. Mitä sitten? Sekin on minua. Minua ei haluttaisi ruveta varmistamaan jonkin tietyn profiilin välittymistä eteenpäin.
En tiedä olisivatko läheiseni innokkaita kuulemaan muisteluitani? Jos ovat, toki haluan kertoa. Voisihan se olla mukavaakin. Olen halunnut välittää tietoja vanhemmista sukupolvista, mutta ne eivät ole mielestäni herättäneet laajaa kiinnostusta. Kiinnostus saattaa laajeta hieman, mutta myöhemmin jälkeläisteni varttuessa.
Jos minusta tehtäisiin kirja, sen merkitys olisi mielestäni sodan jälkeisen pitkän hyvän ajan ja henkilökohtaisen selviämisen kuvaamisessa. Elämäni vakaumukseni edustajana saattaisi herättää kiinnostusta. Jos saan elää, saatan joskus itse kirjoittaa kyseisenlaisen teoksen. Sellaisella voisi olla sijansa ainakin suppeapainoksisena omakustanteena. Ainakin apua olisi saatavissa läheltä, kun vaimoni ohjaa elämäkertakirjoittajia.
Muutoin Hänninen kirjoittaa, että kuolemaa lähestyvä potilas haluaa yleensä säilyttää autonomiansa mahdollisimman pitkään ja kivun lääkityksellä on suuri merkitys. Nämä ovatkin tärkeitä näkökulmia.
7 kommenttia:
Kas, minä en ajatellut Hännisen ajatuksia ollenkaan siltä kantilta että niillä jaettaisiin jälkipolville jotain varsinkaan viisautta (jos sitä on).Se kaikkihan löytyy maailman kirjallisuudesta. Hänninen kirjoitti: " Jokainen voi esittää itselleen seuraavat kysymyset". Milloin tunsin olevani eniten "elossa" on niin intiimi ja kipeä kysymys minulle, etten jaa vastausta jälkipolvien kanssa. En koe että yksikään urallani saavuttama asia tai ulkoinen statukseni olisi se, mistä olen eniten ylpeä. Hienoja juttuja toki. Ylpein olen siitä että olen uskaltanut katsoa sitä kuka minä olen, olen uskaltanut toimia arvojeni mukaan niin että olen sovussa ratkaisujeni kanssa ja että haluan antaa itselleni anteeksi ne asiat joista en ole ylpeä.
Paras tapa valmistua kuolemaan on kun kuolee uskovaisena ja sielu kelpaa Jumalalle ja pääsee taivaaseen. Siellä ei enää tarvi edes ajatella näitä maallisia murheita. Terv. Maria
Tuo on tärkeä kysymys. Sitä sopii miettiä. Iso asia on esimerkiski se, että olemme oppineet kommunikoimaan vaimoni kanssa. Se on elämän laadun kannalta paljon tärkeämpää kuin esimerkisi jokin ammatillinen saavutus. Kiitos kommentistasi!
Juuri noin. Siinä tärkein!
Niinpä.Vaikka taistelu on joskus kovaa.
Itse menetin läheisen ystäväni 3vuotta sitten,hän kuoli vatsasyöpään 46 vuotiaana.Usein ajatelen häntä vieäkin.
Voi voi. Surullista. Osanottoni kaipuuseesi.
Lähetä kommentti