Sisällä poikittain olevan käytävän seinässä oli luukku, jonka takana istui mies. Päivystävä psykiatri tai jotakin, kuiskasi Hannu. Hassua että jossakin vielä palvellaan luukun takaa.
Hannu viittasi Liisan luukun eteen tuolille. Tämä kertoi oireistaan. Pesetkö käsiäsi usein, kysyttiin. On se lisääntynyt, tunnusti Liisa. Oireilevatko kätesi? Ei pahasti - vielä.
En usko, että viihtyisit osastollamme, mies sanoi. Sinun paikkasi ei ole täällä. Oletko työterveyshuollon asiakas. En, olen käynyt YTHS:llä, vastasi Liisa. Ylioppilaiden paikka, totesi mies itsekseen.
Kuule, tuo osastomme ovi on sellainen, että siitä pääsee helpommin sisään kuin ulos. Siitä huolimatta emme voi pitää täällä. viikkoa enempää. Mitä sen jälkeen tapahtuu, Liisa kysyi.
Ei mitään, potilas vain lähtee ja jatkaa jossakin muualla. Onko sinulla lääkitys kunnossa, mies jatkoi.
Sitä ei ole enkä halua, Liisa napautti. Harmi, sitä kannattaisi harkita. Muutoin on todella hankala koota itsensä ja päästä eteenpäin, mies kertoi.
Hannu mietti, miten potilas pystyy osoittamaan olevansa terve, kun haluaa ulos.
Kun he kävelivät ulos, Hannu kysyi, miksi Liisan on niin vaikea ajatella terapiaa. He kiiruhtivat pian pois Auroran pihasta ettei heitä nähtäisi. He kävelivät radan ali ja lähtivät Alppilan kautta Kallion suuntaan. Siellä he voisivat tehdä mutkan Linnunlaulun kautta.
Hannu häpesi Liisan ulkoasua. Onneksi tämä oli jättänyt huivin pois pipon alta. Liisa oli varmaan niin kohmeessa päästään ettei välittänyt. Apatiaa kai, pohti Hannu.
Liisa kertoi saaneensa sellaisen käsityksen, että ainakin yksilöterapiassa vatkataan samoja asioita eikä päästä eteenpäin. Kai se menee niin, että oivallusten täytyy tulla asiakkaalta. Terapeutti vain auttaa häntä löytämää niitä, tiesi Hannu.
Entä jos asiakas ei oivalla mitään? kysyi Liisa.
Jaa-a, paha sanoa mitään, vastasi Hannu. On kai muitakin vaihtoehtoja.
Minusta sinun pitäisi käydä YTHS:ssä pyytämässä lähete psykiatrille, rohkeni Hannu ehdottaa.
No mutta enhän minä hullu ole, henkäisi Liisa.
Sanalla on oma kaikunsa, mutta luulen, että bussilastista ihmisiä vähintään puolet käy terapiassa tai syö psyykelääkkeitä, opetti Hannu. Sen on nykyaikaa. Otathan sinä lääkkeitä migreeniinkin.
Pariskunta ylitti Hesarin ja Hannu ihmetteli ääneen, mistä Josafatin kallio on voinut saada nimensä. Eihän kenenkään nimi voi olla Josafat. Nyt on minun vuoroni tietää jotakin, sanoi Liisa. Tiedätkö mikä tuon Lintsin vieressä olevan puiston nimi on? Ei aavistusta, myönsi Hannu.
Se on Lenininpuisto. Miten semmoisen miehen mukaan voi olla nimetty puisto? Tuskin missään on Hitlerinpuistoakaan, ei ainakaan enää.
Hannusta tuntui, että jotenkin hänenkin piti nyt päteä ja totesi, että se Maailman rauha Hakaniemen rannassa pitää ainakin jättää paikalle. Se on niin sitä aikaa. Tosin enhän minä voi siitä itse muistaa mitään. Yksi puotilalainen kertoi, että jossakin Marjaniemen laitamilla, vähän kuin häpeillen, on Suomen vastalahja Neuvostoliitolle vai lieneekö Helsingin Moskovalle. Kopiohan se tietysti on. Jotakin fleguja hahmoja siinä on, mutta kaukana Hakiksen taistolaismeiningistä.
Sitten Leena näpäytti kysymyksen. Tiedätkö missä Lenin ja Stalin tapasivat. No jossakin Novosibirskissä tai Vladivostokissa. Eikun Suomessa, opetti Liisa.
Sinä alat vaikuttaa aika pirteältä, sanoi Hannu. Mutta minä olen nii-in väsynyt, niin lopussa, oikaisi Liisa Ei lääkärikään mitään burnoutia kirjoittanut sairauslomatodistukseeni. Väsymys on eri asia. Kaikki väsyvät joskus. Hannun mielestä Liisan sairausloma oli jatkunut niin pitkään, että siinä oli jotakin erikoista. Sitäpaitsi hän oli kuullut huhuja etteivät lääkärit voi käyttää sanoja burnout tai uupumus Kelan vuoksi.
Mitä siinä sitten lukee loman syynä, kysyi Hannu? En minä muista, sanoi Liisa.
Liisa muisti, että Hannu oli saanut uuden työpaikan. Hän yritti olla kiinnostunut ja kysyi millaista siellä on.
Ihan hyvä meininki. Ihmiset ovat tekeviä ja vitsit sinkoilevat. Olen saanut parin pienen firman kirjanpidot hoitaakseni näin ensi alkuun. Suuri osa tapahtumista siirtyy automaattisesti ja minä tiliöin loput. Minä myös jaksotan tapahtumia yritysten kvartaaliraportointia varten. Liisa ei ymmärtänyt sellaisesta mitään.
He tulivat linjoille ja poikkesivat kahvilaan. Liisa otti kahvin tykö korvapuustin ja Hannu karjalanpiirakan. Hannu olisi ottanut miellään makeaa, mutta hän oli tarkkana syömistensä suhteen. Tosin ei tuo karjalainen taida olla juuri puustia kummempi, hän ajatteli. Hän oli kuullut kummallisen väitteen, että hiilihydraattien välttäminen ja kasvisten syöminen lisäisivät miehen tuoksun osakkeita naisten nenissä. Hannu ei siihen uskonut eikä asia ollut nyt edes ajankohtainen.
Levittäessään munavoita karjalaisen päälle, Hannu sanoi, että jotakin olisi tehtävä, jotta Liisa pääsisi eteenpäin. Menen takaisin kotiini lepäämään. Sitä minä tarvitsen, intti Liisa.
Ei siellä terapiassa ainakaan sähköshokkeja tämmöisiin anneta, lipsahti Hannulta ja hän katui heti sanomaansa.
Liisa katsoi Hannun ohi siten kuin ohi katsotaan. Sitten hänen silmänsä kyyneltyivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti