Näin viimeyönä unen, jossa ajauduin sivutoimiseksi huoltoaseman tankkauspojaksi. Kun tein hommaa ensimmäistä kertaa, pärjäsin mielestäni kohtuullisesti ollakseni aloittaja, mutta ohjaajani mielestä pärjäämiseni tuntui olevan luokatonta. Onkohan tämä kaiku jostakin menneestä, kun olen yrittänyt onnistua jossakin minulle soveltumattomassa?
Poikasena pelasin jalkapalloa, johon motoriset taipumukseni ovat aika heikot. Opiskelin kauppatieteitä, kun en oikein muutakaan keksinyt. Itsetuntemus oli kovin heikolla tolalla. Päädyin pitkäksi aikaa liike-elämän palvelukseen. Esiinnyin kuin ne hommat olisivat olleet minulle luontaisia, mutta se oli päälle liimattu rooli. Olen liian humanisti ja ehkä myös nurkkafilosofi sellaiseen. Se loi kuitenkin hyvää pohjaa työhöni kauppaopettajana. Tämäkään homma ei istu täysin nappiin, koska en ole riittävän hoivaava tyyppi ja luontaista auktoriteettiakin saisi olla enemmän.
Ihminen on varmaan parhaimmillaan silloin, kun hänen työnsä ja kykyprofiilinsa vastaavat täysin toisiaan. Viime aikoina on alkanut tuntua, että jonkun sortin toimittajan työ voisi olla minulle parhaiten sopiva. Toimintaympäristö olisi virikkeitä pullollaan ja saisin ilmaista itseäni suullisesti tai kirjallisesti. Äitini on jo aikaa sitten ajatellut minusta näin. Hänen kannassaan on ollut varmaan syvän intuitiivista viisautta ja hän on varmaan myös osannut peilata taipumuksiani omiinsa. Taiteen tekeminen voisi olla toinen vaihtoehto, mutta siitä en ole täysin varma. Ainakin se on todella vaikea ala.
Olisi varmaan ihanteellista elää luontaisesti eheänä. Minä koen itseni eheäksi, mutta tarvitsen siihen apukeinon. Luultavasti ainakin osittain henkilökohtaisesta historiastani johtuen reagoin neurootisesti, kun kohtaan liikaa haasteita kerrallaan. Onneksi on tuo apukeino.
Voi olla, että pystyn tänä vuonna ottamaan askeleen kohti luontaista eheyttä, kun jään osa-aikaeläkkeelle syksyllä. Opetustyön kuormistus vähenee ja voin tehdä enemmän sellaisiä puuhia, jotka koen itselleni luontaisiksi. Valitettavasti näitä ei voi liittää mihinkään ansaintalogiikkaan ainakaan heti, koska osa-aikaeläkkeellä ei saa olla muita ansioita. Tai saa, mutta ne pitäisi ottaa huomioon kuormituksessa ja se on hieman hankalaa. Saa nähdä.
Jos uskallana päästää neuroosialttiuttani esiin, voin saada palkinnoksi jotakin vereslihaisen sisällyksekästä. Mene tiedä? Onkohan ajatus liian romanttinen. Onko elämä silloin ehyttä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti