Fossum

Luin äsken Karin Fossumin dekkarin Carmen Zita ja kuolema ja katsoin eilen kirjailijaa koskevan ohjelman. Fossum kirjoittaa arkisia tarinoita. Hän haluaa niiden olevan uskottavia. Dekkareita hänen kirjansa ovat, koska aina joku kuolee, syytä tapahtuneeseen etsitään ja syyllinen selviää. Kirjat eivät ole dramaattisia, pikemmin nuhjuisia. Jonkun elämä on vaivalloista jonkun henkilön vuoksi ja tämä tullaan poistaneeksi elävien kirjoista. Toinen tyyppitapaus tuntuu olevan, että joku joutuu hätään ja häntä ei auteta, vaikka nähdään. Syyllisyys tulee passiivisuudesta.

Fossum sanoo, ettei hän halua viihdyttää ketään. Hänen vain täytyy kirjoittaa.

Hänen teoksiaan sanotaan psykologisesti taitaviksi. Enpä tiedä. Minusta hänen hahmonsa ovat aika ohuita. Ehkä hänen taitonsa on siinä, että hän saa tavallisen harmaan ihmisen lankeamaan rikokseen. Mitään rikosliigoja ei hänen dekkareissaan ole.

Fossum osaa kuitenkin kirjoittaa koukuttavasti. On pakko jatkaa, kun on kirjan aloittanut. Paitsi yksi, joka sijoittuu mielisairaalaan. Sitä olen yrittänyt lukea kaksi kertaa, mutta onnistumatta.

Tässä viimeisimmässä hän huijaa siten lukijaa, että näyttää alusta lähtien selvältä, kuka on syyllinen. Lukija ajattelee, että tuo se ei voi olla, koska se on liian ilmeistä. Yllätys on siinä, että se on sittenkin juuri hän.