Katsoin Areenasta Aamusydämellä-ohjelman, jonka teemana on lapsen äkillinen kuolema. Hilla Blomberg keskustelee kahden tuon kohtalon osakseen saaneen äidin kanssa.
Synnyin kesäkuun viidentenä vuonna, jonka alussa elintarvikkeiden säännöstely oli lopetettu. Vanhempani olivat haudanneet esikoispoikansa saman vuoden huhtikuussa. Veljeni kuolema ei ollut äkillinen. Sen aiheutti leukemia. Hän sai kai sen ajan parhaan hoidon, mutta häntä ei voitu pelastaa. Minäkin sairastin syövän viime vuonna, mutta aika on toinen.
Mikä sitten laukaisi lohduttoman itkuni? Nuo äidit kertoivat, mitä kaikkea lapsen kuolema oli heissä aiheuttanut ja he olivat poteneet pitkään suruaan. Tuo ei ollut minun vanhemmilleni mahdollista ja syy olin minä. Läheltä tapahtunutta seurannut tätini on sanonut, että minä pelastin heidät. He kai vain aloittivat alusta. Ehkä tuo arvio ei osu ihan maaliinsa.
Äitini kätki surunsa sydämeensä ja sinne menivät muutkin tunteet. Hän varmaan pelkäsi kiintyä minuun, koska minäkin voin kuolla.
Minä taannuin eilen lapseksi ja kaipasin noita kahta äitiä, jotka ilmaisivat tunteitaan. Halusin heidän syliinsa. Kokemus oli syvä ja häkellyttävä. Äidit olivat varmasti molemmat minua nuorempia, mutta ei tuntunut haittaavan.
Olen käsitellyt syntymäkohtaloani erilaisissa asiantuntijakonteksteissa, mutta missään ei ole saatu siitä otetta. Olen jäänyt yksin. Mieli on tyytynyt siihen, että tämän kanssa on vain elettävä. Ei tämä kai nyt sitten niin kummallista. Eilinen osoitti, että se on.
On kuulemma olemassa jokin Käpy, joka järjestää psykodraamaistuntoja lapsensa menettäneille perheille. Se lienee minunkin paikkani. Jos tuollaisessa sessiossa on mukana lapsensa menettäneitä vanhempia ja heidän eloon jääneitä lapsiaan -kuten minä, minunkin koteloitunut ongelmani saattaa aueta lisää. Ehkä vanhempani ja sisaruksenikin voisivat hyötyä tällaisesta.
Tänään oli koulussani osa kolmannen kerroksen nettiyhteyksistä hukassa, koska remontissa joku oli onnistunut katkaisemaan valokaapelin. Yhdelle tunnille en löytänyt korvaavaa tilaa, joten piti improvisoida. Jaoin opiskelijat ryhmiin ja kehotin etsimään taideteoksia ulkoa Itä-Pasilasta. Sanoin tulevani perässä ja menin hakemaan ulkovaatteeni. Sain mukaani kaksi opiskelijaa. Muut katosivat. Seuraavalla tunnilla selviää, miten kävi. Yllä satoa kierrokseltamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti