Haluatko perata alitajuntaani?

Iidulla on karvainen pappa

Tekisi mieli piirtää ja maalata. Työn päälle vain ei jaksa. Onneksi kesä tulee.

Kerronpa miten kummallisia unia näin viime yönä. Tuskinpa niillä mitään selitetään. Jotakin alitajunnan järjestelytavaraa. Väittävät niillä valmistauduttavan tuleviin koitoksiin. Mene tiedä.

Mannerheimintien alkupää - tarkoitan Meikun seutua - on uneni mukaan ollus joskus sata vuotta sitten kaikkea muuta kuin viljelysmaata tai muuta sellaista. Se on ollut mahtavaa kaupunkia, paljon komeampaa kuin nyt.

Unessani oli tarjolla mielenkiinoinen palvelu ja minä pääsin sen avulla vierailulle sinne menneeseen. Siellä Meikussa vaikutti autoliike, johon eräs nuori mies sai hyvän pestin, tosin kovassa komennossa. Hienoissa tiloissa toimittiin. Jokin tapaturma kuitenkin vei hengen, voi voi. Jäi tyttöystävä. Minä pääsin patseeramaan Manskua etelään ja toteamaan sen kiveyksen ihan samaksi kuin unen mukaan tänäkin päivänä. Sitten minä putkahdin tähän päivään ja siellä sattui mukavasti paikalla olemaan eräs kollegani, kun ajan raosta siirryin kuin siirtymäkuvan kautta nykyisyyteen.

Meikussa ei taida Manskulla olla muita noin vanhoja muistoja jäljellä kuin Töölötullin portin pylväät, jotka tarkkasilmäinen huomaa jalkakäytävilla kummallakin puolella katua. En tiedä, tuleeko tuo autoliikeajatus Nikolajeffin autoliikkeestä, joka oli aikoinaan Lasipalatsin vieressä olevassa talossa, jota muistaakseni kutsuttiin Hankkijan taloksi. Sekin nimi taisi seinässä joskus koreilla.

Meikussa tapahtui muutakin kummaa. Siellä oli mielikuvituksellisia elämyslaitteita, joiden avulla pystyi kokemaan kaikenlaisia ties missä olleita elämänmenoja.

Postitalo oli jostakin syystä Ruskiksen itäisessä osassa. Siellä ei juuri muita rakennuksia näkynyt. Kävin siellä opiskelijoitteni kanssa vierailulla. Palkkioksi heidän kesken taidettiin arpoa peräti kännykkä jollakin hienolla systeemillä. Minulta jäi listaamatta mukana olleet ja ajattelin kai niitä nimiä saada siitä systeemistä. Keli oli luminen, eikä julkista liikennettä ollut muuta tarjolla kuin suunnilleen kleinarin kokoinen bussi, joka kuitenkin urakoi yrittämällä uudestaan ja uudestaan jyrkkää, lumista mäkeä. Minä kävelemään eteenpäin. Tulin metallisille tikkaille, joka seisoi hangessa ja eikun ylös. Se oli samalla olevinaan jonkinlainen liukumäki ja meidän kuopuksemme laski tenavaikäiseksi palanneena sitä alas. Satutti itseään, poikapolo.

Edellisenä yönä olin Putinin kanssa, puuhissa, jotka eivät kestä päivänvaloa.