Kuoleman kaipuu

Vaimoni kertoi jännittävänsä kovasti seuraavaa syöpätarkistusta. Kyseli miten minä. Sanoin sen käyvän välillä mielessä, mutta kerroin kokevani välillä kuoleman kaipuuta. Hänelle tuli itku. Ero minusta tuntui hänestä niin musertavalta. Tämä kertoo tietenkin hänen rakkaudestaan.

Minusta tuli syövän myötä kuoleman tuttu. Kuolema ei tunnu viholliselta vaan ystävältä. Tuntuu lohdulliselta, että kuolema aivan varmasti jonakin päivänä noutaa minut pois. Aina välillä kuoleman ajatus käy mielessä. Se on melkein kuin lämmin tuulahdus.

Mistä tällainen levollisuus? Vaikka elämäni on ollut rikasta, siihen on sisältynyt paljon kärsimystä. Ei sellainen ole minua jalostanut. Olen ollut välillä hyvin hauras ja kokenut suurta epävarmuutta. Viimeisimmät vuoteni ovat olleet seesteisiä, mistä olen hyvin kiitollinen. Maallisen elämäni suurin merkitys on ollut ehkä lastenlapsissa. Toki muutkin ihmissuhteet ovat tärkeitä. Voin olla ihminen vain yhteydessä muihin ihmisiin. Kun mieli on seesteinen, tuntuu siltä, että silloin täältä olisi hyvä lähteä.

Maailman rujous näkyy siinä, että historia muistaa parhaiten ne henkilöt, jotka ovat tappaneet eniten muita. Heille lienee eniten patsaita pystytetty. Toki keksijät, taiteilijat, kirjailijat ja vastaavatkin ovat saaneet nimensä historiaan. Heitäkään ei muistettaisi elleivät he olisi saaneet muilta edellytykset siihen, mitä ovat saaneet aikaan.

Luterilaisen katsannon mukaa olemme täällä palvelemassa toisiamme. Niin tehdessämme toteutamme myös ihmisyyttämme. Sillä me emme ansaitse patsaita, mutta sitä maailma tarvitsee.

Omasta pienuudestani johtuen en ole innolla palvelemassa muita. Teen mieluummin jotakin, jossa voin toteuttaa itseäni. Jos hyvin käy, joskus nämä asiat yhdistyvät.

Kuoleman kaipuu saattaa johtua siitä, että en tiedä, kauanko seesteisyyttä kestää. Jos koittaa ahdistuksen päivät, voi kuolema alkaa pelottaa.

Meillä on vain tämä päivä. Nyt on seesteistä.