Sairaan rakas elämä

Imusolmukesyövän ja leukemian kokenut mies kirjoittaa

lauantai 14. toukokuuta 2016

Mitä kuolemassa tapahtuu?

Jos olet kovin herkkä, sinun ei ehkä kannata lukea pidemmälle. Tämä on kuolemaa ajattelevan potilaan tekstiä.

Huomaan toimivani samoin kuin eräs nuori syöpää sairastanut henkilö, jonka tilanne alkoi näyttää huolestuttavalta. Hän alkoi miettiä mitä kuolemassa konkreettisesti tapahtuu. Hän on kuitenkin selvinnyt ja voi paljon paremmin.

Minäkin olen alkanut pohtia sellaisia. Useimmilla meistä taitaa olla sellainen mielikuva, että kuoleva on puhekykyinen ja ehkäpä juttelee läheistensä kanssa juuri ennen lähtöä. Joku totesi ettei niin yleensä käy. Jos on selvitettävää läheisten kanssa, kannattaa toimia ajoissa.

Voi käydä niin, että potilas menettää tajuntansa ja makaa pitkään kuin uppeluksissa kunnes kuolema korjaa. Kuolema voi tulla myös yhtäkkiä, vaikka on ajateltu sen vielä pikkuisen viivyttelevän. Se voi saapua, kun potilas on jossakin toimenpiteessä, eikä läheisiä voi olla läsnä. Kukaties se saapuu, kun on nukahtanut yöunille.

Kuoleminen kotona voisi olla hyvä vaihtoehto, jos puoliso on vierellä. Hänelle se voi tosin olla ankara kokemus. Sairaalan puolesta puhuu se, että siellä on tehokas elvytysjärjestely ja tarvittavat laitteen. Siellä ehkä voidaan myös helpottaa potilaan oloa, jos lähtä vääjäämättä tulee. Jos hyvin käy, puoliso on siellä läsnä.

Sen voi kuvitella, että potilas tuntee itsensä väsyneeksi ja kivuliaaksikin. Eilisessä Perjantai-ohjelmassa oli aiheena kuolema. Yksi kiteytynyt ajatus oli se, että tilanteessa ei tarvitsisi olla yksin ja että kivunlievitys olisi kunnossa. Tuohon on helppo yhtyä.

Kävimme vaimoni kanssa tervehtimässä erästä sukulaistani samana päivänä, jona hän myöhemmin kuoli. Hän kävi ankaraa taistelua. Hänellä oli viikset nenässään, mutta tilanne oli hänelle selvästi äärimmäisen koetteleva. Hänen oli vaikea saada happea. Hän ponnisteli ankarasti henkeään haukkoen. Arvelen, että silloin elettiin 90-lukua. Toivottavasti hoito on kehittynyt noista ajoista. Varmaan jonkinlainen vaivuttaminen narkoosiin olisi auttanut häntä. Hän oli lisäksi isossa huoneessa, jossa oli monia petejä. Hänet oli eritetty muista vain kangasverhoilla. En todellakaan toivoisi itselleni samanlaista loppua.

Kuoleman jälkeen on edessä tuntematon. Menee yli ymmärryksen, miten voi kokea mitään, kun kaikki aistit ovat poissa. Se on uskon asia. Haluan tukeutua heikkoon uskooni.

Jos potilas kuolee sairaalassa, käsittääkseni lakana vedetään siten hänen päälleen, että kasvot peittyvät. Omaiset pääsevät katsomaan häntä, jos eivät ole ehtineet aikaisemmin paikan päälle. Sitten vainaja varmaan viedään sairaalan kylmiöön. Sieltä hänet viedään luullakseni samaan paikkaan, mihin kotona kuollut päätyy ruumiinavauksen jälkeen. Eilisen ohjelman insertistä kuulin, että patologi saattaa palauttaa aivot johonkin rintakehän sisälle tai sinnepäin. En tiedä missä on kylmiö, jossa vainajat odottavat hautausta. Onkohan hautaustoimistoilla omat sellaiset?

Haluaisin päätyä Hietaniemen hautausmaalle. Kuoleman jälkeen sillä ei tietenkään ole väliä minulle, mutta sitä ennen asialla on merkitystä. Hietsuun pääseminen edellyttää varmaan tuhkausta. Se sopii minulle. Minusta jää vain vähän tuhkaa ja osa siitäkin lienee peräisin ruumisarkusta. Vaimoni eräs sukulainen on haudattu Hietsuun. Vaimoni on jonkin verran hoitanut hänen hautaansa, johon on haudattu toinenkin henkilö. Hän on ollut aikeissa selvittää, olisiko se käytettävissä meille. Se olisi oikein kiva paikka, koska olemme usein jouluyön kävelyillämme Hietsussa vierailleet sillä.

18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos taas kirjoituksestasi.Niin rankkaa ja kuitenkin niin tätä elämää ja kuolemaa. Näitä ajatuksia pyöritän myös mielessäni, koska meillä myös "tilanne päällä" Voimia ja toivoa sinulle!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos taas.Kirjoituksesi alla mietin myös omaa katoavaisuutta ja isäni kuolemaa. Lähdön hetkellä en ollut hänen luonaan.Tomumajan luona viivyin hetken.Kaikki oli sanottu.Voimia taisteluun Heikki! T.sh Koillismaalta

Tautisen seuralainen kirjoitti...

Onneksi saattohoito on paljon edistynyt 90 luvusta ja uskoisin että sielläpäin on vielä paremmalla tolalla kuin muualla Suomea. Oman kokemuksen mukaan loppuajan kivunlievitykseen paneudutaan huolella ja myös nukuttaminen on yksi mahdollisuus, mikäli potilas on kivulias, ahdistunut tai muuten olo on hankala. Ja nukuttamista myös käytetään, vaikka se vaatiikin oman hoitajan valvomaan vierelle. Miehellenikin oli nukutus suunniteltu, mutta sitä ei ehditty toteuttaa.

Joskus viime syksynä (?) luin artikkelin, jossa joku professori tms arveli syöpään kuolemisen olevan paras vaihtoehto, vaikka usein "saappaat jalassa" lähtöä pidetäänkin lähtijän kannalta parhaana vaihtoehtona. Onneksi sitä ei tarvi itse valita! Saattajan kannalta on mieheni lähtö oli ihana juuri siksi, että ehdimme puhua kaikki asiat halki, poikki ja pinoon. Nyt on sellainen olo, ettei mitään jäänyt sanomatta ja käsittelemättä.
Myös lukuisat ystävät ja sukulaiset ehtivät vierailla mieheni luona viimeisten viikkojen aikana. Aivan ihania vaikkakin raastavan kipeitä muistoja jäi näistä kohtaamisista. Mahtava omistaa näin rohkeita saattomiehiä, jotka uskalsivat kohdata kuolevan ihmisen kasvokkain. Olen heistä kiitollinen.
Voimia Heikki sinulle ja vaimollesi!

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä sitä tässä vielä melko terveenäkin voi eläytyä kuoleman ajatteluun, juuri noin kuin sinäkin kirjoitat. Sosiaalisena ihmisenä ilahduttaa, että siitä portista kaikki mennään. Uskon, että se on hieman kotoisampaa, jos on vanha ja monet tuttavat ovat menneet edeltä. Varmaan nykyään on ne lähtöolosuhteet aika hyvät. Levollisuutta. - Anne

Anonyymi kirjoitti...

Pohdit rankkaa aihetta. Vaikka olen koko ajan työssäni tekemisissä surevien omaisten ja vainajien siunausten kanssa, asia vaivaa silti. Tietoa sanan tiukassa merkityksessä ei ole. Jää vain suuri mysteeri: Tänne synnytään ja täällä kuollaan. Suuri sielun huuto hiljaisuuteen ja toivo, että Joku kuulee...ja vie kotiin.
SS

Anonyymi kirjoitti...

Olen ollut läsnä molempien syöpään kuolleiden vanhempieni kuolinhetkillä. Isä kuoli 90- luvulla terveyskeskuksessa, jossa viimeinen vuorokausi meni hänellä tajunnan rajamailla. Saimme isän yksityishuoneeseen ja kutsuttua papin suorittamaan ns. viimeisen voitelun alkuillasta ehtoollisineen ja sitten valvoimme vuoteen vierellä kuolinhetkeen alkuyöstä ja vähän sen ylikin. Viisi vuotta sitten olin saattamassa sisarustani kanssa äitiemme keskussairaalassa, jossa tilanpuutteen vuoksi äiti siirrettiin pariksi viime tunniksi sängyssä pieneen toimistotilaan. Pappia emme yöaikaan saaneet paikalle, mutta Lauloimme äidin lempivirsiä ja silittelimme ja pidimme kädestä jutellen rajan yli mennessä. Äiti hengitti raskaasti happiviiksien kanssa, mutta reagoi kättä puristamalla puheisiimme.
Näin äiti oli toivonut ettei joutuisi kuolemaan yksin. Kuolemat olivat lopulta helpotus ja kaikki oleellinen ehdittiin sairastamisen aikana jo jutella läpi.
Varjele meidät äkkikuolemalta rukouksessakin pyydetään, kyllä hyvästijättö on aina etuoikeus ja tärkeää vaikkakin raskasta. Molemmat pääsivät myös karjalaisen tavan mukaan käymään vielä hautajaispäivänä kotona. Arkut avattiin pihamaalla ja sanottiin vielä viime hyvästit muidenkin sukulaisten toimesta.

Voimia sinulle ja läheisillesi ja muista että me saamme elää täällä kaikkina elämämme päivinä,vain yhtenä kuollaan.

Taina kirjoitti...

Oma enoni kuoli kotonaan 1990-luvun alkupuolella syöpään. Pieni paikkakunta, kotisairaanhoito hyvin saatavilla, kipupumppu piti huolen, ettei tuskia tarvinnut kestää. Paikalla tuttu lääkäri, joka kutsuttiin, kun nähtiin, ettei matka ole enää pitkä. Lääkäri pystyi toteamaan kuoleman, jonka jälkeen kotisairaanhoidon hoitajat tulivat laittamaan vainajan arkkuun. Serkut ja enon vaimo olivat koko ajan paikalla. Nuorin lapsista oli 3 kk. Olen ymmärtänyt, että lapset eivät kokeneet näitä tapahtumia traumaattisina, vaan ehkäpä se auttoi heitä ymmärtämään, mitä isälle tapahtui. Vanhin lapsista oli silloin juuri päässyt ylioppilaaksi.

Sairaalassa tai laitoksessa puhutaan vainajan laitosta ja toiminta siinä tilanteessa opetetaan jo hoitoalan opinnoissa. Riippuu hoitolaitoksesta, onko siellä omat ruumiin säilyttämiseen soveltuvat tilat vai ei. Ennen oli kaikissa pienissäkin laitoksissa, nykyisin ei. Jos omia säilytystiloja ei ole, vainaja viedään esimerkiksi terveyskeskuksen kylmätiloihin tai seurakunnilla saattaa olla kylmätilat. Eri paikkakunnilla saattaa olla erilaisia käytäntöjä. Yleensä hoitoyksiköillä on sopimukset oman alueen toimijoiden kanssa ja myös ohjeet omaisille, miten toimitaan ja kuka mitäkin asioita hoitaa. Monilla hautaustoimistoilla on täysi palvelu, eli hoitavat kaiken mahdollisen. Omaiset voivat valita, mitä palveluita haluavat. Joskus omaiset kokevat hyvänä osallistua mahdollisimman paljon itse, toiset taas eivät jaksa tai pysty.

Vainajan laitto tarkoittaa sitä, että vainajalta riisutaan vaatteet, hänet siistitään, silmät suljetaan, leuka sidotaan kiinni, ettei suu jää auki. Useimmiten hoitoyksiköissä on ns. exitus-settejä, eli pakkauksia, jotka sisältävät kaikki vainajan laitossa tarvittavat välineet hoitajien suojavaatteista ruumispaitaan. Vainajalle puetaan valkoinen ruumispaita, laitetaan kukkakimppu rinnalle, peitetään lakanalla. Tunnistetiedot kiinnitetään esimerkiksi nilkkaan tai ranteeseen. Vainajaa säilytetään osastolla yleensä noin kaksi tuntia, jonka jälkeen hänet kuljetetaan joko sairaalan kylmätiloihin tai hautausurakoitsija hakee ja kuljettaa paikkaan, jossa vainaja odottaa hautausta. Sairaalassa saattaa olla tarkoitukseen sopiva ruumisvaunu, jolla vainaja kuljetetaan osastolta kylmätiloihin. Kuljetuksen voi hoitaa joko osaston henkilökunta tai obduktio-osaston (ruumiinavaus) henkilökunta. Jos avausta ei tehdä, hautaustoimiston henkilökunta hakee vainajan ja laittaa arkkuun niissä vaatteissa, jotka omaiset ovat valinneet. Omaiset voivat osallistua vainajan arkkuun laittamiseen, jos niin haluavat, ja joillekin se on osa surutyötä. Lapsivainajille monesti vanhemmat toivovat laitettavaksi jonkin lempivaatteen, vaikkapa yöasun. Joskus olen ollut pukemassa pikkuista vauvaa kastemekkoon, toisella kertaa iloisen väriseen oloasuun ja vanhempien toivomuksesta arkkuun laitettiin vauvan lempilelu, aurinkosoittorasia.
Hoitohenkilökunnalle vainajan laitto on aina tilanne, jossa toimitaan rauhallisesti ja kunnioittavasti, tehdään viimeistä palvelusta. Omaiset monesti haluavat nähdä vainajan jo osastolla, ja jos eivät siihen ehdi, niin kylmätiloissa on yleensä paikka, jossa omaiset voivat hyvästellä vainajan. Jos vainaja on ollut esimerkiksi hoitokodissa pidemmän aikaa, monesti omahoitaja on se, joka lähtee omaisten kanssa katsomaan vainajaa ruumishuoneelle.

Vaikka tällaisia asioita on raskasta pohtia, niin pohtiminen saattaa helpottaa esimerkiksi omaisia miettimään, miten toivoisivat toimittavan ja missä kaikessa haluavat olla mukana. Monet hoitoalalla työskentelevät ovat halunneet olla laittamassa omia läheisiään arkkuun, koska kokevat sen auttavan omaa surutyötä. Mutta mikään velvollisuus tai pakko se ei saa olla. Toivottavasti hoitohenkilökunta osaa ja pystyy toimimaan niin, että omaiset kokevat tulevansa huomioiduksi ja saavat ihan konkreettistakin apua läheisen kuoltua.
Anteeksi tämä hyvin konkreettinen kuvaus asioiden etenemisestä. Sattuu olemaan aihe, jonka käyn aina opiskelijoiden kanssa hoitotyön käytäntöjä opettaessani.

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos kannustamisestasi. Taistelumieltä, jaksamista ja toivonnäkymiä sinnekin!

Heikki Honkala kirjoitti...

Hei sh Koillismaalta. Nuo ovat varmaa elämän järisyttävimpiä hetkiä, menettää läheisiään kuolemalle ja kohdata se itsekin, kun aika koittaa. Kiitos ja jaksamista sinullekin!

Heikki Honkala kirjoitti...

Moikka Tautisen seuralainen. Terhokoti on pioneeri ja se on täällä. 7A:lla on myös valmius saattohoitoon. Puoliso voi nukkua samassa huoneessa ja ymmärtääkseni lääkkeiden suhteen ei pihtailla. Tarkoititko, että jos potilas nukutetaan, hoitajan täytyy olla läsnä hänen nukkuessaan? Yllättävä lähtö on varmaan traumaattinen läheisille. Parisuhteen kannalta on hienoa, kun on voitu välit perata kuntoon. Mahtavaa kun muutkin ovat uskaltautuneet kuolevan luokse. Minusta kuolemaa ei pitäisi siirtää jonnekin salamyhkäisyyteen. Kiitos sinulle ja jaksamista!

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos Anne! Kuolema on siinä mielessä demokraattinen, että se koskee meitä aivan kaikkia.

Anonyymi kirjoitti...

Itse saatoin isäni tästä elämästä eteenpäin paikallisella saattohoito-osastolla. Voinnin mukaan sieltä pääsi kotiin, jossa kotihoito kävi kahdesti päivässä antamassa lääkkeitä. Tämä kyllä vaati myös sen, että itse opeteltiin antamaan iltalääkkeet, sillä kotihoitoa ei siihen aikaan saanut. Osastolle oli kuitenkin mahdollista soittaa 24/7 ja takaisin olisi voinut mennä vaikka keskellä yötä. Isäni omasta toiveesta olimme kotona vielä pari viikkoa saattohoitopäätöksen jälkeen. Sitten kun voimat hiipuivat entisestään, ei isä enää jaksanut lähteä vaan vietimme perheenä aikaa osastolla, jossa olimme omassa huoneessa. Saattohoito-osastolla sai käydä milloin vain ja olla miten pitkään halusi, vaikka yötäkin siis. Myös suihkua sai käyttää ja yhteisissä tiloissa oli mahdollisuus säilyttää eväitä ja keitellä kahvia. Kotisaattohoidossa luulen, että isälle oli tärkeintä että hän sai ylipäätään olla kotona, mutta että hänen ei tarvinnut olla siellä yksin. Voimien loppuessa oli varmaan turvallisempi olo ympärivuotisen hoidon piirissä, vaikka isällä ei varsinaisesti kipuja ollutkaan (kipupumppu kyllä pyöri pienehköllä annostuksella osittain helpottaakseen fyysistä ahdistusta).

Isäni siis kuoli syöpään ja ainakin meidän tapauksessa voimat hiipuivat tasaisesti loppua kohti. Viimeisinä päivinä isä ei ollut ihan täysillä enää tässä maailmassa ja viimeisen päivän saikin rauhoittavaa lääkettä harhojen ja unenpuutteen vuoksi. Ei ne aivan viimeiset ajat kovin leppoisia olleet, mutta kuolema oli kuitenkin armollinen. Yhtäkkiä vain huomasimme, että isä ei taida enää hengittää. Hoitaja kävi asian varmistamassa, mutta koska lääkäri ei ollut enää paikalla, niin isä jäi vielä yöksi huoneeseensa (kuolema tapahtui illalla). Me olisimme myös vielä saaneet jäädä sinne, mutta päätimme lähteä yhdessä kotiin. Seuraavana aamuna menimme vielä isää hyvästelemään, jonka jälkeen isä siirrettiin kylmiöön (jossa kävimme vielä isän sisarusten kanssa). Sieltä hautaustoimiston väki siirsi isän seurakunnan tiloihin (tätä ennen piti olla hautauslupa), josta hautaustoimisto myös haki isän siunaustilaisuuteen. Meidän tapauksessa tästä isä vietiin vielä tuhkaukseen, jonka jälkeen saimme itse hakea uurnan. Varsinaista hautaa isälle ei hänen omasta toiveestaan tullut, vaan tuhkat siroteltiin hänen kotipaikkansa maille maanomistajan luvalla.

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos kommentistasi! Jos joutuu tukeutumaan vain järkeen, voi eksistentiaalinen ahdistus yllättää.

Heikki Honkala kirjoitti...

Hienoa, että vanhempiesi ei ole tarvinnut kuolla ilman läheisen läsnäoloa. Hyvä kuulla, että terveyskeskuskin saattoi järjestää yksityishuoneen. Ajatella että järjestitte molemmille vainajan hyvästelyn noin perinteiseen tapaan. Tuo sinun viimeinen lauseesi on todella hauska. Kiitos viestistäsi ja kannustuksestasi! Jakselehan sinäkin.

Heikki Honkala kirjoitti...

Lämpimät kiitokset Taina informatiivisesta viestistäsi! Kiva kuulla, että asiat hoidetaan noin asianmukaisesti ja kunnioittavasti. Mukava kun jaksat vielä lukea blogiani. Joskus mainitsit, että voisit käyttää blogiani työssäsi. Onko tästä ollut hyötyä?

Heikki Honkala kirjoitti...

Kovasti kiitoksia sinullekin! Mukava tietää näistä käytännöista. Hyvää alkavaa kesää sinulle!

Anonyymi kirjoitti...

UskovaIsena kuolema on luonnollinen ja kaunis. Kaikki kiusa ja vaiva jää, ja sielu pääsee Jumalan luo. Miksei aikuisellakin voisi olla arkussa mukana jotain tärkeää, vaikkapa esine, joka auttoi henkilöä pysymään uskossa, lohdutti ja antoi taivastoivoa? Vaikkapa valokuva jostakin tärkeästä luontopaikasta, sileä rannan kivi, linnun sulka tai muu. "Taivaassa minulla on Sinut, oi armollinen Jumala."

Heikki Honkala kirjoitti...

En oikein keksi minkä esineen haluaisin hautaan mukaani. Jos minut haudataan Helsinkiin, saatetaan tuhkata ensin. Jos tuhkat pannaan uurnaan, sinne voinee laittaa jotakin. En oikein tavoita esineen merkitystä. Jos jokin olisi tärkeä, ehkä sen hautaan tulemisen ajatteleminen eläessä voisi tuntua joltakin.