Elämä on taas paremmin raiteillaan, kun tiedän lähiajan hoitoaikataulun. Vaikka tieto on helpotus psyykelle, tunnen itseni edelleen väsyneeksi. Välillä tunnen hieman jännitystä tulevasta.
Vaimoni kävi tänään fysioterapiassa ja minä vieraamme kanssa kävelyllä Tamminiemen sekä mantereen välisen pitkän salmen kahdella puolella. Tapasimme erään eläköityneen kolleganikin. Sattumalta hänen edesmennyt miehensä oli britti.
Vaimoni sanoo, että hoitajat eivät aktivoidu minun väsymyksestäni, koska se on niin tavallista syöpäpotilailla. Ehkäpä niin. Minulla on tullut mieleen, että ehkäpä minusta on tullut näin heikko pitkäksi aikaa. Jospa kasaantuneet sytostaatit saavat tällaisen aikaan. Jos niin on, minun on todella totuttauduttava uuteen elämään.
Se ei ole helppoa, kun on tottunut toimimaan paremmissa voimissa. Moni on joutunut kohtaamaan sellaisen tilanteen, miksi en siis minä. Kuten edesmennyt syöpää sairastanut kohtalotoverini totesi, että on otettava, mitä annetaan.
Ei siinä muukaan auta. Ei voi tehdä enempää kuin jaksaa, ainakaan jatkuvasti.
Huomasin kävelyllä, että en tuntenut itseäni väsyneeksi. Fyysinen liikunta tekee hyvää. Henkisten ponnistelujen suhteen on vaikeampaa. Välillä en jaksa lukea edes saamiani kommentteja.
Eilen kuulin Loviisassa aikuisille hauskan, mutta pikkuiselle prinsessalle ikävän jutun. Pienempi leikkii mielellään vanhemman siskon kanssa. Tämä ei ole innostunut, ainakaan aina. Niinpä hän on keksinyt sanoa, että hän voi leikkiä minuutin. Sitten hän laittaa hälytyksen päälle ja aika kuluu tietenkin hetkessä. Voi pikkuista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti