Vaimoni lähti illansuussa Naantaliin sukuloimaan. Jätin hänet Pasilan asemalle ja ajoin keskustaan. Parkeerasin auton Pohjoiselle Rautatiekadulle. Etsin käsiini parkkimittarin. Maksoin pysäköinnin muovilla, koska kännykässäni oli vain vähän virtaa jäljellä.
Mittari oli erilainen kuin mihin olen tottunut. Laitoin kortin sisään ja mittari pyysi minulta euromäärää. Ihmettelin vuoroaan jonottavalle nuorelle miehelle, miten se annetaan. Hänkään ei hoksannut asiaa sadasosasekunnissa. Mittarissa oli painikkeet sekä kirjaimille että numeroille. Siinä oli vielä erilliset painikkeet, joista yhdellä pystyi naputtamaan summaa euro kerrallaan ylöspäin.
Annoin sitten pankkikortin tunnusluvun ja hyväksyin parkeerauksen. Sitten huomasin, että laite olikin pyytänyt rekisterinumeroani eikä pankkitunnusta. En muistanut rekisterinumeroamme. Mihin se sitä tarvitsee? Jos parkkiaikaa on jäljellä, kun palaa autolle, eikö lappua muka saa antaa jollekin toiselle parkeeraajalle? Vai eikö lappua tarvitse jättää näkyviin autoon? Tarkistaako lappuliisa asian netin kautta eikä lapusta?
Onneksi naapurillani oli virkut aivot. Hän hoksasi, että rekisterinumero - minun tapauksessani pankkitunnus - ehkä tulostuukin lappuun ja hän oli oikeassa. Päätin taittaa tunnuksen piiloon. Automaatti ei muuten ollut kiinnostunut pankkikoodistani.
Toivotin naapurille parempaa onnea, mutta hän olikin lähdössä autonsa luo. Hänkään ei muistanut rekisterinumeroa.
Koin tilanteeni voimakkaan kontrastin kulkiessani kaupungilla. Ihmiset viettivät kesäiltaa ulkona aurinkoisessa säässä. Elämä sykkii. Minä siirryn huomenna pitkäksi aikaa sisätiloihin.
Mukavaa, kun tapasin kaupungilla Romaniasta kotoisin olevan ystävämme. Tuntui hyvältä rupatella empaattisen ihmisen kanssa.
Välillä tuntuu kuin ihmettelisin olenko se minä, jolla on vakava sairaus ja joka saa pian rankkaa hoitoa.
Olen mielestäni oppinut huomattavan paljon tuntemaan itseäni nuoruudesta lukien. Tunnen silti, että vielä olisi tehtävää. Koen että minulla on psyykessäni arka kohta, jota tietyt episodit hiertävät. On kuin mieleni olisi kuin muovilelu, jonka pallon muotoisessa ytimessä on kartiomaisia ulokkeita. Ne ovat eri pituisia. Mainitsemani kohta nousee muiden yläpuolelle. Kun lelu pyörii elämän melskeissä, tuo kohottunut kohta ärtyy osuessaan maahan.
Kun tuollainen osuma tapahtuu, tunnen että minua itkettää, mutta itku ei tule, ja mieleni tulee apekasi. Tämä ei mielestäni liity sairauteeni, mutta mistä sen tietää. Intuitioni väittää toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti