Joskus elämä voi olla sellaisessa asennossa, että kävelylle lähteminen tuntuu itsestä paikallaan olevalta idealta vaikka on yö. Minä lähdin askeltamaan tämän vuorokauden alussa Viikin suuntaan ja palasin puoli kahden jälkeen.
Alkumatkasta oli lyhyt pätkä, jota ei ollut valaistu. Olisin suonut lamppujen olevan poissa päältä muuallakin matkani varrella, koska kevään vaalean yön tunnelma olisi ollut voimakkaampi. Olisin nähnyt siinäkin tapauksessa riittävästi. Vastaan ei tullut ketään koko matkalla.
Olin liian tohkeissani. Pöljä ajattelin, että tehdään kunnon kävely kun kerran liikkeellä ollaan. Keuhkot ilmoittivat, kun vauhtia oli ollut liikaa. Tunne meni kuitenkin ohi, kun ymmärsin viestin ja hiljensin tahtia.
Yökävely oli kiva elämys. Linnut merkitsivät reviirejään laulamalla, vaikka voisi kuvitella niidenkin tarvitsevan unta. Paluumatkalla melkein täysi kuu loi Beethovenin pianosonaatin nro 14 (cis-molli) ensimmäisen osan tunnelmaa repaleisen pilviverhon takaa. Voisikohan tuota synesteettistä yhteyttä kokea noin voimakkaasti jollei teosta olisi alettu kutsua kuutamosonaatiksi.
Oli hienoa saada tuo havainto kevätyön viehkeydestä, mutta hinta oli kova. En saanut unta palattuani. Olisi ollut fiksua vain maleksia hetken ja aistia tunnelmaa. Nukuin vasta aamulla. Asiaan saattoivat vaikuttaa muutkin tekijät, mutta epäilen vauhtia pääsyylliseksi.
2 kommenttia:
Malttia... Vaikka onhan kesäyöt vaaleudessaan houkuttelevia!!
Yksi Dostojevskin novellikokoelma on nimeltään Valkeat yöt. Hänenkin on täytynyt kulkea joskus öisin. No, minä en toki ole Dostojevski.
Lähetä kommentti