Pitäisikö persoonallisuutemme julkisivu olla samanlainen? Keskustelemme vieraittemme kanssa siitä, kuinka hyvin meillä kaikki on ja on aina ollutkin. Vieraat vastaavat samalla mitalla. Tuollainen on varmasti paikallaan, kun vasta tutustutaan tai tiedetään, että ei tulla tapaamaan vuosikausiin vaikkapa ulkomailla asumisen vuoksi.
Tällainen ei kehity syväksi ystävyydeksi, jollei joskus pikkuisen paljasteta napinalusta. Ennenvanhaan ystävystymisessä oli tapakulttuuriin liittyvä kynnys, sinunkaupat. Ranskassa tällainen pätee edelleen ja vivahteita on enemmänkin. Suhteet voivat olla hyvät ja läheiset, vaikka nappia ei käännettäisiinkään. Työkaverit voivat olla hyviä ystäviä, vaikka sydänsuruja ei jaettaisikaan.
Ilman syviä ystävyyksiä ihminen on aika polonen. Murheita ei kerrota kuin terapeutille ja hänen tapaamisensa voi olla kallista. Ei niitä sydänystäviä tarvitse laumoittain olla, yksikin on paljon.
Miksi sitten kertoa murheistaan koko maailmalle blogissaan? Olen näköjään pelannut itseni nurkkaan, koska minun kai olisi syytä osata vastata tuohon.
Olen jo aikaisemmin kertonut, että koen lukijoiden jollakin tavoin kannattelevan minua eteenpäin elämässä. Se on hieno tunne. Saan vastineeksi sympatiaa ja empatiaa, neuvojakin. Olen osa yhteisöä.
Luulen, että suuri osa lukijoista ei tunne minua henkilökohtaisesti. Ei erityisemmin haittaa, jos tuntematon lukija tietää, että tuolla kaverilla on tuollaista. Sellaista on kuitenkin monilla. Lukijalla itselläänkin saattaa olla sellaista.
Monet lukijoista ovat minulle tuttuja. Jostakin syystä sekään ei juuri haittaa minua. Elämäähän tämä vain on. Koen jotenkin, että avoimuus synnyttää enemmän vahvuutta kuin heikkoutta.
En ole erityisen hyvä pelkäämään, ainakaan tietoisesti. Ehkä tämä kaikki liittyy jollakin tavoin siihen.
Ehkä avoimuutta voidaan pitää jonkinlaisena lahjana. Tällaista tämä on. Jos saat tämän kuulemisesta lohtua, olen siitä mielissäni.
Nykyaika on kovin poikkeavaa lapsuudestani, koska meillä on nyt some. Tällainen ei ollut ennen mahdollista. Ehkä tässä on jotakin kokeilemisen viehtäystäkin.
No kun ajoin itseni nurkkaan, täytyy tätä ulospääsyä vielä pohdiskella. Saankohan itseni kiinni jostakin?
 |
| Palohälytys päästi meidät hetkeksi aurinkoon tänään |
Ystävämme antoi vaimolleni mainion linkin, joka sopii elämäntilanteeseeni kuin karvanopat amispojan autoon. Kuuntelepa: Muumipapan eksistentialistinen melankolia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti