 |
| Sofia Saaren teoksesta "Mäen kissa" |
Elämä kääntyy tässä vaiheessa nurinniskoin. Syntymästä lähtien on menty eteenpäin. Matkan varrella on ohitettu kaikenlaisia merkkipaaluja. On valmistuttu kouluista, päästy ripille, avoiduttu, saatu lapsia, rakennettu pesää, tehty erilaisia työuria, saatu lastenlapsia ja mitä kaikkea. Kullakin oma tarinansa.
Entäs nyt kun suurin osa on ohitettu?
Ei ole enää suuria odotuksia. Varmaa on vain vaivojen lisääntyminen ja sitten tarina jo päättyykin. Ehkä nyt pitäisi kääntää selkä tulevaan ja alkaa katsoa mennyttä. Sitä olen oikeastaan tehnytkin, kun löysin vintiltä päiväkirjojani 70-luvulta. En edes muistanut, että olen jo silloin kirjoittanut sellaisia.
Elämä on ollut suurelta osalta tulevan rakentamista. Kai sen nytkin pitäisi sitä olla, mutta iskee neuvottomuus, kun ei tiedä, mitä rakentaa. Monet unelmoivat eläkepäivistä. Golfia etelässä, mökkipuuhia, uusia harrastuksia ja sen semmoista. Minulla maalaaminen on ollut yksi tällainen tulevaisuuteen kantava polku. Nyt olen jotenkin hukannut sen. Ehkä tämä on jokin elämänvaihekriisi.
Voi kai niinkin olla, että alitajuntani näkymättömät mannerlaatat liikkuvat viime vuotisen vuoksi. Ehkä psyykeni prosessoi jotakin, mikä ei ole noussut tietoisuuteeni silloin, kun tilanne oli päällä.
Saan ensi viikolla kuulla tämän viikon testien tulokset. Näin ei saisi sanoa, mutta melkein toivon, että syöpä olisi uusiutunut. Jonkin aikaa olisi kurjaa ja sitten kaikki olisi ehkä ohi.
Voi olla, että tämäkin debis menee ohi ja aurinko taas paistaa. Nyt sataa - sieluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti