Hauskaa yhteisöllisyyttä

Mahtuuko pois joutava tietokonepöytä pikkuiseen autoomme. Mahtuihan se, takapenkille. Ajoimme Kyläsaaren kauppaan, johon voi viedä ehjää tavaraa. Nousin autosta ja avasin sivuoven. Puhelimessa oleva mies viittasi maahan minimalistisella eleellä. Nostin pöydän siihen ja menoksi.

Ajaessamme pihaa poispäin, sitä kävelevä keski-ikäinen nainen nosti peukalonsa pystyyn. Hän oli ostanut mikron, joka osoittautui liian painavaksi kassissa kannettavaksi. Kysyin, minne matka. Kalasatamaan. Kehotimme kyytiin ja sitten liikkeelle. Selvisi, että hän oli menossa Herttoniemeen. Olisi jatkanut Kalasatamasta metrolla. Lupasimme kyydin Hertsikaan. Selvisi myös, että hänen ostamansa tavara oli mikroaaltouuni eikä mikrotietokone kuten olin luullut. Menimme vaimoni kanssa Hermannin uuteen Lidliin ja hän jäi odottamaan autoon.

Veimme hänet perille asti, Majavatielle. Juttelimme eräästä samalla tiellä asuneesta, joka on kirjoittanut yhden ns. osoitekirjoistaan täällä saamistaan kokemuksistaan. Muistan Henrik Tikkasen kuvaavan Majavatie 11:ssa kuinka koti-ikkunasta hän näki, kun mäkihyppääjä lähti lavalta ja katosi sitten näkymättömiin. Tuolloin Hertsikan hyppyrimäki oli Majavatien päässä.

Kyytiläisemme on viettänyt melkein koko elämänsä Hertsikassa, lapsuuttakin. Oli asunut välillä kantakaupungissa, mutta palannut juurilleen.

Olen saanut stadissa pyytämättä apua tuntemattomilta, kun tilanne on ollut sellainen. Miksi ei sitä voi pyytääkin näin mutkattomasti kuin kyytiläisemme teki. Yhteisöllisyys parantaa kaikkien elämää.


Keskustelin tänään täysnimikaimani kanssa Facebookin yksityisviestein. Olen joskus pyytänyt huvikseni hänet kaverikseni, vaikka emme tunne toisiamme. Nyt hän pisti viestin, kun näki, että olen langoilla. Hän tuumi, että olisi mukava tavata täyskaima. Sovimme, että hän vierailee työpaikallani ei ensi vaan seuraavalla viikolla.

Yksi työkaverini tuntee erään toisenkin täysnimikaimani. Kuinkahan monta samannimistä meitä löytyisi. Pitäisi keksiä jokin nimikäytäntö, jos porukalla tapaisimme.