Päivän pieni ilo: Sain raahatuksi itseni ulos pyöräilemään.
On yksi kesän parhaista päivistä, enkä löytänyt kaapista muita lyhyitä housuja kuin sellaiset, joihin ei saa vyötä. Kun atooppiset käsivarteni kärähtävät hetkessä, oli laitetta päälle pitkähihainen paita. Siihen sitten henkselit päälle. Jalkaan sandaalit. Olin kuin jättiläispikkupoika.
Mekaanikonkadun varrella olevassa pöheikössä on tällainen taideteos. En löytänyt merkintää aiheesta ja tekijästä. Siinä on rautakouran näkemys puunlehdestä. Järeät pultit pitävät teoksen koossa. Teräs ruosteista. Aiheen keveyden ja toteutuksen välistä dialektiikkaa. "Ruma olen, mutta suurin kaikista".
Ei luulisi Hertsikan teollisuusalueelta löytyvän sisustuliikettä, mutta Aada siellä on. Huomaa jyhkeä rakennuksen kanssa kontrastoiva paraatiovikoristus.
Kirjoitan avoimesti tätä blogia, mutta ei tänne kaikkea voi laittaa. Siksipä löytämieni päiväkirjojen innoittamana olen ajatellut aloittaa sellaisen pidon uudestaan. Yritin ostaa vihkoa Alepasta ja Ärrältä, mutta enpä saanut. Päiväkirja on minusta luontaisimmin fyysinen esine. En syty tiedostosta läppärillä.
Vaikka osa 70-luvun kirjoituksistani tuntuu nyt lapsellisilta, niiden lukeminen lisää itsetuntemusta. Olen nyt kaiken seuraamusta, mitä on ennen tapahtunut, kaiken koetun varasto. Peruseetos tuntuu olevan sama kuin nyt.
Neuvostoliiton uhka häälyy vanhoissa teksteissäni. Joku kavereistani uneksi muuttamisesta Sveitsiin, eräs läheisistäni suunnitteli muuttamista Ruotsiin. Noihin aikoihin NL:n marsalkka Ustinov ehdotti yhteisiä sotaharjoituksia. Siitä, että samalla vuosikymmenellä oli kaikessa hiljaisuudessa käyty YYA-konsultaatiot, emme tienneet mitään. Tuntuu, että pitkän rauhallisen jakson jälkeen synkkiä pilviä leijuu taas taivaalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti