Toiseus ja viha

Olen jatkanut Edmund de Waalin mainion sukuhistorian Jänis jolla on meripihkan väriset silmät lukemista. Kirja kuvaa loputtoman vivahteikkaasti upporikkaan juutalaissuvun vaiheita Ranskassa, Itävallassa ja muuallakin.

Jos kirjan alkupuoli on ollut kepeää kulttuuri-ilotulitusta, jälkipuoli alkaa kääntyä antisemitismin julmaksi historiaksi.

Ephrussit - se on suvun nimi - ovat sulautuneet etnisyyden puolesta lähes näkymättömiksi paikallisiin yhteiskuntiin. Silti jäljellä on toiseus. He ovat edelleen juutalaisia.

Kirja osoittaa terävänäköisesti, miten syrjiminen muuttuu vihaksi.

Minä en ole juurikaan ole kokenut vihaa, toiseutta kylläkin. Toiseuden tunne, joka tosin ei ole kovin voimakas henkilökohtaisessa elämässä, johtuu vakaumuksesta. Ryhmäni jäsenenä asia on toisin, kun media käsittelee kipeitä asioita.

Ephrusseihin verrattuna olemme paremmassa asemassa, koska toiseutemme ei käy ilmi kasvojen piirteistä.

Toiseutta saattavat kokea vammaiset, ylipainoiset, vararikon kokeneet puhumattakaan äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvista, eri uskontojen edustajista tai pigmentiltään erilaisista.

Etten vain pyrkisi alitajuisesti pysymään mukavuusalueellani ja huomaamattani syrjimään joitakuita? Onkohan reflektion paikka?

Mitä muuta voi toivoa kuin, että eletään sovussa, ollaan tahdikkaita, yritetään sietää toisiamme ja vältetään kateutta.

Syrjiminen saattaa olla vihan siemen.

Romaanin teemat ovat yhä valitettavan ajankohtaisia.