 |
| Uusi työpisteeni on tässä tilassa. Minusta ihan viihtyisää. |
Kiitoksia sinulle, joka kirjoitit yllä olevan blogikommentin. Sain tekstistä aiheen tähän artikkeliin. Siitä päätellen, että käytät lempinimeäni, saatat olla joku ystäväni tai tuttavani.
Juuri noin, normaalit ja sivistyneet ihmiset eivät toimi kuten minä. Minä ja muut kaltaiseni olemme tarvitsevia, saatamme tarvita jopa hoitoa. Siitä, keille elämän ostaminen kuuluu, olen eri mieltä.
Kasvoin aikana, jolloin sodasta ei ollut kovin kauan. Sodan aikana lapsilta oli vaadittu erityistä kiltteyttä ja vähään tyytymistä, koska miehet joutuivat olemaan rintamilla kauhistuttavissa oloissa ja naiset joutuivat tekemään heidänkin työt. Tämä käytäntö periytyi koskemaan myös sodan ajan lasten lapsia.
Tapana oli, että perheiden asioista ei puhuttu muille. Jos luurankoja oli, ne pidettiin kaapissa. Kärsittiin hampaa irvessä ja pidettiin kulissit kunnossa. Apua ei haettu.
Lasten kesken käytäntönä oli, että kiusatut vaikenivat. Kanteleminen on hyvin tuomittavaa. Tietääkseni jopa opettajat saattoivat moittia kiusaamisesta kertoneita kantelemisesta.
Muistan kuinka isoäitini moitti minua, äitiä ikävöivää nuorta koulupoikaa, että eihän isot pojat itke.
Nuorisokirjoissa kerrottiin aktiivisen toimeliaista pojista, jotka selviävät nokkelasti erilaisista tilanteista, eivätkä itke. Ilmeisesti näihin teoksiin vaikutti ajan henki ja brittiläinen ihannekäsitys miehistä, jotka eivät näytä tunteitaan vaan toimivat kaikissa tilanteissa rationaalisesti ja järkähtämättömän rauhallisesti. Ehkä tuollainen asenne on selvimmillään Tex Willereissä, joissa rennosti vitsaillaan kuolemanvaarassa ja samalla, kun tapetaan vihollisia.
Minä imaisin täydellisesti tuon asennemaailman lapsuudessani. Nuorena aikuisena minulla oli päälläni miehuuden kova haarniska. Tunnuin kestävän mitä vain ja olin uskomattoman sisukas yksinäinen susi.
Erään tavallista syvällisemmän työelämän psykotestin ja siihen liittyvän keskustelin yhteydessä tunsin, että panssariini tuli halkeama. Tuo kokemus on johdattanut minut tiedostamaan epätäydellisyyteni ja haavottuvaisuuteni. Käsitys itsestäni on tullut totuudenmukaisemmaksi. Olen oppinut, että kun avaan sydäntäni, ihmiset tulevat minua lähemmäksi. Ihmissuhteeni ovat parantuneet. Olen tullut huomaamaan, että minua ei hylätä, vaikka heikkouteni tulevat näkyviksi.
Kun olen hylännyt stereotyyppisen miesihanteen ja tullut tietoiseksi heikkouksistaniolen myös löytänyt omia vahvuuksiani. Olen saanut rohkeutta olla oma itseni ja nojata paremmin vahvuuksiini toimissani. Olen muuttunut enemmän itsekseni. Matka jatkuu yhä.
Se, että tunnistan ja tunnustan vaikeuksiani, auttaa minua tekemään niille jotakin ja elämäni paranee, koska minun ei tarvitse tavoitella sellaista ideaalia, joka ei ole minulle luontainen.
Tähän matkaa kuuluu myös kirjoittaminen. Yritin joskus jollakin oppikoulun alaluokalla irroitella ja kirjoitin pakinan omaisen liioittelevan aineen. Äidinkielen opettaja teilasi aineeni julkisesti, joskin mainitsematta nimeäni. Sen jälkeen kirjoitin asiapohjalta. Kirjoitin äidinkielen aika hyvin, mutta en ollut tietoinen siitä, että kirjoittaminen voisi olla minun juttuni. Olin varovainen, eikä siten saada koko omaa potentiaalia esiin. Vasta minäkuvan vähittäinen eheytyminen on johtanut vapautumiseen kirjoittajana.
Olen hyvin kiitollinen kehitysprosessistani. Kun uskallan olla oma itseni muiden seurassa, vuorovaikutukseni on syvempää ja rikkaampaa. Saan myös arvostusta osakseni, kun uskallan sanoa todellisia mielipiteitäni.
Ehkä suurinta tässä on se, että uskallan elää ihmisenä ihmisten joukossa, myös tukeutua muihin tarvittaessa. Minun ei tarvitse olla Clint Eastwood, joka rooleissan ei kai paljoa puhua pukahtele, mutta tappaa vain muutaman dollarin tähden.
Lisääntyneen rohkeuteni myötä avoimuuteni on ylettynyt myös tänne nettiin. Tiedän, että minä en ole täydellinen, mutta senkin tiedän, ettei kukaan muukaan ole. Siksi tarvitsemme toisiamme.
En toimi kuten "normaalit ja ennen kaikkea sivistyneet ihmiset", koska elämäni on parempaa ja rikkaampaa näin. Ihmiset tuntevat minut paremmin ja he myös uskaltavat avautua minulle paremmin, joten minäkin tunnen heidät paremmin.
Tästä syystä minun ei tarvitse ostaa elämää, koska minulla on se jo. Elämänvaiheeni mahdollistaa myös sen, että voin olla avoimempi kuin nuorempana, mutta myös saan elämältä enemmän. Kuolemanjälkeisestä maineesta minun ei tarvitse murehtia, koska kuoltuani en ole siitä tietoinen. Mahdolliset muistot minusta tulevat joka tapauksessa olemaan sattumanvaraisia eivätkä nekään kestä pitkään. Nekrologia varten minun ei kannata elää, varsinkaan, kun sitä tuskin julkaistaan.
Avoimuuteni merkitys läheisilleni on tärkeä näkökohta ja rajanvetoa pitää jatkuvasti miettiä siltä kannalta. Voi myös olla, että he tulevat myöhemmin ymmärtämään kantaani.
Sananvapaus minulla kuitenkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti