#syöpä #terveys
Kun kaksi odottaa vakavan asian tutkimusta ja sen tuloksia, ei odottamisen tapa aina soinnu yhteen.
Se on suloista, että olemme niin lähellä. Voi olla, että nopean lähdön mahdollisuus on aika teoreettinen, mutta silti tuntuu, että tämä aika pitää käyttää hyvin. Ei sen tarvitse silti niin ihmeellistä olla. Tavallinen elely on arvossaan, kun se on vielä mahdollista. On hyvä olla ohjelmaa, niin huoli unohtuu.
Rakkaintani kiusaa välillä katkeruuden peikko, kun tuntuu, että elämässä on muutenkin ollut niin kaikenlaista ja jos tämä uhka vielä toteutuu, tuntuu kuorma ylivoimaiselta. Hän yrittää välillä psyykata itseään ylioptimismilla, johon minun on vaikea päästä mukaan. Minä mieluummin odottelen neutraalimimmin, mitä lähiaika tuo tullessaan. Tunteet tulkitsevat uhan toteutumisen todennäköisyyden suureksi. Järki yrittää vakuuttaa, että tämä on vain varmistus ja veriarvojen poikkeamat johtuvat jostakin, mikä ei ole vakavaa. Lääkkeetkin kai voivat aiheuttaa sellaista.
Kun vaimolla on oikein murhe kierroksilla, minusta tuntuu, etten voi sanoittaa omia tuntemuksiani ettei hänen murheensa lisäänny. Jopa syyllisyys pilkahtelee, kun tuntee olevansa tämän huolen alkuperä.
Kumpa tavoittaisin viime vuonna edesmenneen syöpäveljeni suhtautumistavan. "Otetaan, mitä annetaan."
Me olemme onneksi jo aika harjaantuneita parisuhteemme hoitajia. Meillä on mennyt varsin hyvin viime aikoina. Minun täytyy varoa vaipumasta perimiehiseen mykkyyteen. Puhumalla pysymme lähellä. Eiköhän me tästä selvitä.
Sain vaimolta julkaisuluvan. Ja lahjaksi Viimeisen junan Moskovaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti