Puserossani asuu pieni journalisti

On tullut esiin sellainen kanta, että haen julkisuutta tällä blogillani. Varmaan niinkin.

Tämä on alleviivaten sosiaalisessa mediassa toimimista. Pöytälaatikkoon kirjoittaminen ei minua sytytä. Blogin kirjoittaminen on tavallaan keskustelua muiden syystä tai toisesta samoista asioista kiinnostuneiden kanssa. Sekin on vuorovaikutusta, että blogia luetaan. Sivunlatausmäärät kertovat kuinka tärkeäksi tai tarpeettomaksi aiheet koetaan.

Luulen, että puserossani asuu pieni journalisti. Tämä blogi on kuin oma lehti. Rahaa ei tule, mutta se on sivuseikka. Tämä on harrastus. Puserojournalisti on kiinnostunut siitä, miten kukin postaus otetaan vastaan. Sen kertovat kävimäärät ja kommentit, tykkäyksetkin, jos se olisi blogissa mahdollista.

On esitetty toive, että linkittäisin ympäristöä ja yhteiskuntaa koskevat asiat Facebookiin. Yksityiselämä ei kommentoijaa kiinnosta. Tuo on oikein harkinnan arvoinen ehdotus. Täytyy miettiä.

Mistä aiheet tulevat? Kirjoitan usen sellaisista aiheista, jotka vaivaavat päätäni. Tästä seuraa, että ne liittyvät usein omaan elämään ja ovat luonteeltaan ongelmia.

Puserojournalisti kokee velvollisuudekseen kirjoittaa, koska selväsi on olemassa "asiakaskunta", joka mielellään lukee. Jos juttuja ei kohtuullisen usein tule, homma laantuu, lukijat kaikkoavat. Tämä on media, joka kilpailee lukijoiden huomiosta ja ajasta.

Puserojournalisti löytää ainakin pari kertaa päivässä itsensä läppäri sylissään miettimässä, mistä kirjoittaa. Jos mielessäni ei ole ilmeistä aihetta, "ravistan" päätäni ja yleensä sellainen löytyy. Se saattaa olla jokin yhteiskunnallinen aihe, joten jutusta tulee luonteeltaan yleinen. Useimmiten aihe on henkilökohtainen. Kirjoitin yhdessä vanhoista blogeistani (Leppoistaminen- yksinkertaista, mutta monimutkaista) yleisistä tyyppisistä aiheista, joskin oli siellä henkilökohtaisiakin teemoja joukossa.  Siitä ei tullut yhtä suosittua kuin tästä nykyisin aktiivisesta blogistani. Tästä voi päätellä, että antini kirjoittajana osuu henkilökohtaisella tasolla paremmin kuin yleisellä.

Kun törmään johonkin ongelmaan, yritän usein löytää aiheesta tietoja. Kyseessä on siten induktiivinen prosessi. Mitä lainalaisuuksia aiheesta on löydetty? Miten oma tapaukseni liittyy näihin? Voinko oppia tästä jotakin? Yleinen ja yksityinen ovat osa samaa kokonaisuutta. Ne eivät sulje toisiaan pois.

Olen saanut kiitoksia ja moitteita siitä, että käsittelen kipeiksikin koettuja asioita. Tämä on asia, jota minun täytyy prosessoida. En toivo, että läheiseni joutuvat kärsimään toiminnastani, mutta toisaalta ymmärrän, että minulla on sananvapaus. En oikein osaa vielä eritellä, miksi miksi rimani on alempana kuin useimmilla muilla. Yksi näkökulma voi olla se, että kysymys on miltei aina yleisinhimillisistä asioista. Se, että minulla on jokin ongelma, ei ole mitään ihmeellistä. Yhdellä sun toisella on aivan samanlaisia. Koen tiukan fasadin ylläpitämisen keinotekoisena. Luulen myös, että minä olen helposti lähestyttävämpi näin ja sehän on hyvä asia. En ole juurikaan kokenut, että kertomaani käytetään minua vastaan. Takana puhumisesta en erityisemmin välitä. Sekin on inhimillistä. Voi olla, että välittäisin, jos kuulisin, mutta aika vähän sellaista tulee korviini.

Julkisuus? Bloggaaminen on johtanut minut joskus "raskaaseen" mediaan keskustelmaan. Ne ovat olleet kiinnostavia kokemuksia. Kyllä ne minulle sopivat. En tiedä, onko narsismini tässä normaalia vai ei. Ainakin journalismin luonteeseen sellainen kuuluu.

Bb-talovertaus ei minusta ole kovin osuva, koska siellä ei eletä normaalisti. Minun elämäni luullakseni mahtuu kohtuullisen normaaliuden rajoihin.

Minulle on kerrottu, postaukseni ovat minäkeskeisiä. Pitää varmasti paikkansa. On kuitenkin turvallisinta kirjoittaa enimmäkseen omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Niitä koskeviin huutoihin voi vastata. Heti, kun asia koskee lisäkseni vaimoani, lukija voi vaivaantua. Yritän hyväksyttää tekstini hänellä, kun se on kohtuullista. Virheitä on tullut. Yritän parantaa tapojani. Selvissä tapauksissa en viitsi sitä tehdä, malttamaton kun olen.

Juttua ei lueta, jos otsikko ei kiinnosta. Kalaa ei saa ilman matoa. Niinpä otsikoita pitää miettiä. Mukavaa, jos onnistun luomaan kiehtovan otsikon. En onnistu siinä läheskään aina. Niistä voi tulla räväköitä, ärsyttäviäkin. Toivottavasti en karkoita niillä lukijoita.

Olen mielissäni, kun kuulen jonkun saavan lohtua blogistani. Ymmärtääkseni Lutherin mukaan kristittyjen tehtävänä on erityisesti palvella lähimmäisiään. Toivon, että tämän blogini kirjoittaminen on lähimmäisten palvelemista. Ainakin lukijat ja kommentoijat palvelevat minua. Lämpimät kiitokset teille siitä!