Karisma on "kykyä viehättää ihmisiä ja vaikuttaa heihin". Karismaattisessa ihmisessä on jotakin, mitä on vaikea analyyttisesti selittää. He herättävät ihailua ja sähköistävät ilmapiiriä.
Sanomattakin on selvää, että poliittisille johtajille karismaattisuus on erittäin hyödyllinen ominaisuus. Kun karismaattisen ihmisen sanoma on sama kuin harmaan hiirulaisen, hän saa porukan mukaansa, mutta jälkimmäinen ei. Ensin mainittu voi suotuisissa olosuhteissa kasvaa kansalliseksi symboliksi kuten Mannerheim.
Kun viholliskuva on selvä, karismaattinen johtaja saa omat joukot ponnistamaan voimansa äärimmilleen.
Ikävä kyllä, karismaattinen johtaja ei ole aina hyvällä asialla. Viholliskuva voi olla hänen itsensä luoma. Tiedämme mitä Hitler sai aikaan. Führer oli jopa harjoitellut maneereja, jotka vetosivat kansaan.
Mielestäni satiirissa ja karismaattisuudessa on jotakin samaa. Satiirikko etsii kohteita, joita pilkkaamalla saa naurajat puolelleen, mielellään suuret massat. Hän voi pilkata jotakin pahaa, mutta kärjistyksillään voi tulla pilkanneeksi ja leimanneeksi jotakin yhteisöä, jonka piirissä paha lymyilee. Lukemattomat syyttömät ihmiet saavat narrinviitan kannettavakseen.
Jo Sun Zsu kirjoitti muinoin "Sodankäynnin taidossaan", että viholliselle on syytä jättää pakoreitti auki. Hän perusteli asiaa sillä, että jos pakoreittiä ei ole, vihollinen taistelee kaikin voimin kuolemaan saakka. Jättääkö satiirikko viholliselle mahdollisuuden vetäytyä?
Jos joku tekee vakavan virheen ja tilanne kärjistyy, satiirikko saa tilaisuuden iskeä. Entäpä jos virheen tehneelle annettaisiin pilkan sijaan tilaisuus parantaa tapansa ja mahdollisuus säilyttää kunniallisesti kasvonsa?
Karismaattiset johtajat tuntuvat usein hallitseva satiirin keinot. Kuinka varjeltuisimme karismaattisilta narsisteilta, jotka hallitsevat satiirinsa ja joiden perimmäiset motiivit ovat salatut? Tai eihän sellaisia ole, eihän?
Kansallismuseon valaistusta Lux Helsinki 2015 -tapahtuman aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti