Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Voinko luottaa elämän lyhyyteen?

Nyt olen taas kotona. Saan viettää täällä pariviikkoisen. Sitten kutsuu osasto 7B ja kantasolusiirto. Sairaalassa pitää välilläkin piipahdella. Ensimmäisen kerran jo maanantaina.

Olen korkean riskin tapaus ja ennusteeni on huono. Elämää on luvassa ehkä kaksi vuotta. Infektio, käänteishyljintä tai uusiutuva tauti voi poistaa minut väestörekisteristä koska vain.

Pitkän tähtäyksen suunnitelmia ei kannata tehdä. Tuskin kannattaa aloittaa uuden kielen opiskelua. Tosin Martti Luther sanoi istuttavansa omenapuun, vaikka tietäisi huomenna kuolevansa. No se omenapuu olisi varmaan kasvanut, vaikka hänestä aika olisi pian jättänytkin. No ehkä voisin opetella soittamaan vaikka ukulelea.

En tiedä kannattaako meidän myydä asuntoamme kovin pian. Yksi mahdollisuus olisi laittaa se vuokralle ja asua itse vuokralla mieluisassa paikassa. Jos lähdemme landelle, oma vuokra voisi olla sama kuin saatu vuokratulo verojen jälkeen. Rakkaani voisi leskeydyttyään sitten myydä kämppämme ja katsoa itselleen uuden sopivan.

Unelmia pitäisi olla, mutta mitähän ne voisivat olla? Ulkomaille en saa matkustella vuoteen. Kuntoa tuskin kannattaa viritellä marathon-kuntoon, eikä kyllä huvittaisikaan. Jonkin verran pitää kuitenkin liikkua, jotta kroppa pelaa. Jospa alkaisimme käydä salilla rakkaani kanssa. Jos hän saisi polveaan sen verran vireeseen, että voimme yhdessä kävellä ulkonakin.

Erakkona en aio viimeisiä vuosiani viettää. Sellaisiksi meitä ei ole luotu. Voimme viettää aikaa oman dynastian ja ystävien kanssa täällä, mutta voimme myös matkustella muualla Suomessa.

Omista arkipuuhista en oikein osaa sanoa. Täytyy tehdä mitä huvittaa. Voihan olla, että kunto kohenee niin, että voin vielä palata töihinkin.

Jos tauti ei ole minua vienyt kahden vuoden aikana, voin olla poikkeustapaus. Sitten voisi alkaa miettiä elämää pidemmällekin.

Ehkemme kuitenkaan ala elää kuin viimeistä päivää.

Hyvinkin voi käydä!




12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä ystävä.

Seuraan blogiasi edelleen.
Olisi melko helppoa huudella täältä näytön ja näppäimistön takaa. Antaa kliseisiä elämänohjeita ja naputella perään vielä joku mietelause, että piristy nyt sitten niillä saati saa konkreettisesti apua.
Kommentoida kuitenkin tohdin.
Pohdin mainitsemaasi asioiden aloittamista ja keskenjäämistä. Toivoisin aloittamista. Keskenjääminen olisi silloinkin merkki olemassaolosta ja elämän elämisestä. Vastakohtahan on pysähtyminen, paikallaanolo ja olemattomuus. Sinuun nuo kuvaukset eivät blogituntemuksen perusteella sovi. Sinä vahvasti olet!
Seiska on täälläkin taakse jäänyttä, myös muut laitokset. Kotiutus tapahtunut tällä viikolla ja maanantaista alkaen vierailut polilla päivittäin, kuuriluontoisesti. Ja katse kahden vuoden päähän.
Samankaltaisuus ja ristevät tapahtumat ovat naulinneet minut vakilukijaksesi. Ajovaloni olivat välillä hyvin himmeät, on tämä selkeästi koko perheen murhe.
Voimaa toivon voivani antaa sinulle sanomalla, että kirjoituksesi ovat tuuli siipieni alla.

m.
ps. pidin erityisesti siitä jumppakuvasta, josta kuvan lasin kautta kuvajaisena näkyy itse kuvaaja. Ja jostain ihmeen syystä kuva mustasta töpselinjohdosta ja vanhanajan pistorasiasta miellytti myös.

Tautisen seuralainen kirjoitti...

Silloin kun en enää
tiedä mitä sanoa,
kun jokainen lause
on liian vähäpätöinen
ja jokainen lohdutus
liian kömpelö.

Silloin kerron
sinusta Isälleni
ja pyydän että hän
olisi tänään siellä
enemmän kuin
milloinkaan ennen.

Anonyymi kirjoitti...

Olen melko uusi lukijasi. Ihailen avoimuuttasi ja rohkeuttasi, ja kai siksi olen alkanut palata yhä uudelleen blogiisi. Lisäksi kirjoitat selkeästi, ja täysin erilaisesta elämäntilanteesta huolimatta koen jotakin kummallista samaistumista tunteisiin ja ajatuksiin joita kuvaat. Tekstiesi avulla olen myös voinut käydä läpi rankkaa syöpäkokemusta lähipiirissäni, ja siitä olen kiitollinen.

Jatkan tarinasi seuraamista, ja toivon sinulle ja perheellesi valoa pimeyteen.

Heikki Honkala kirjoitti...

Kiitos ystävä hyvä! Sanoitpa kauniisti, "...kirjoituksesi ovat tuuli siipieni alla." Tuo antaa voimia kirjoittaa lisää. Olet oikeassa siinä, että asioiden aloittaminen on tärkeää. Mitäpä siitä, jos jotakin jää kesken. Kesken elämä kuitenkin jää ja samalla tulee valmiiksi. Ei pitäisi istua rahin päähän odottamaan kuolemaa. Niin se tulee varmasti. Katsotaan mihin elämä kuljettaa ja kuinka pitkään sitä riittää. Vastoin tilastoja voi sitä riittää pidempääkin, jos niin on sallittu. Kirjoituksesi lämmittää mieltäni. Toivon, että toipumisesi jatkuu suotuisasti. Kaikkea hyvää elämääsi!

Heikki Honkala kirjoitti...

Voi kuinka kaunis runo ja niin tärkeä sisältö. Lämpimät kiitokset sinulle Tautisen seuralainen!

Heikki Honkala kirjoitti...

Mukavaa kun olet liittynyt lukijoitteni seuraan. Sydämelliset kiitokset sinulle kannustavasta palautteestasi. Eikö olekin ihmeellistä, että erilaisuuksissa voi olla samanlaisuutta. Hyvältä tuntuu, kun kerrot tekstieni auttaneen sinua myötäelämään läheisesi syöpätaistelua. Kaikkea hyvää sinullekin elämääsi!

Liiolii kirjoitti...

Ai että tykkään tuosta motostasi, "Hyvinkin voin käydä".

Elämän rajallisuutta tulee nykyään ajateltua melkoisen usein, ja vaikka en sairastakaan (vielä?) mitään vakavaa, tämä loru lohduttaa minua jotenkin kierolla tavalla silloin, kun kuolemanpelko alkaa kalvaa:

- Doctor, doctor, will I die?
- Yes, my child, and so will I.

Olit näköjään käynyt vierailulla kotiseurakunnassani (seuraava postauksesi), hauskaa!

Liiolii kirjoitti...

Kirjoitusvirheen korjaus: siis mottosi "Hyvinkin voi käydä".

Heikki Honkala kirjoitti...

Hei Liiolii! Juu, Liisankadulla olimme ja kodikasta oli. Kaksi lastenlapsistamme muuten kuuluu ortodoksikirkkoon. Parantumistodennäköisyyteni pitkäksi aikaa näyttää aika huonolta, mutta ainahan ihmeitä tapahtuu. Lähtövalmis on syytä kuitenkin olla.

Johanna Isosävi kirjoitti...

Hei Heikki, elämän rajallisuus tulee vakavan sairauden myötä aivan eri lailla vastaan, vaikkei huomista ole luvattu kenellekään. Seurasin vuosikausia oman äitini (joka oli myös lukijasi) kamppailua, mutta se taistelu päättyi kuukausi sitten. Keskityimme hyvin pitkälti elämään ja kulloiseenkin hetkeen, voinnin mukaan. Pidämme peukkuja, että siirto menee hyvin ja saat mahdollisimman paljon laadukkaita päiviä elettäväksi!

Heikki Honkala kirjoitti...

Johanna, lämmin osanottoni suruunne ja eron ikävään. Juuri noin. Meillä on vain tämä päivä. Kiitos sinulle kovasti kannustuksestasi.

Johanna Isosävi kirjoitti...

Kiitos, Heikki.